Pakkojen Suomi

Suomessa on pakkoruotsi, pakkolait ja pakkotoimenpiteet pakolaisten auttamiseksi. Miksi meillä on tällainen ainutlaatuinen tapa kuvata positiivista pyrkimystä noin negatiivisesti, onko ihan pakko?

Pakkoterminologian alta paljastuu vastustus, muutenhan pakkoa ei tarvittaisi. Ruotsinkieltä vastustetaan, demokraattisesti valitun hallituksen toimia vastustetaan, sotaa ja hätää pakenevia ihmisiä vastustetaan. Some on mahdollistanut loppumattomat mahdollisuudet vastustaa milloin mitäkin asiaa. Tietenkin asioihin liittyy aina ongelmia ja useampia näkökulmia, mutta voitaisiinko vähitellen siirtyä tästä kulttuurista eteenpäin, jossa ajetaan ensin sataa päin seinää ja aloitetaan sitten vasta neuvottelemaan törmäyksen jo tapahduttua?

Suomessa on puhuttu paljon huonosta johtamiskulttuurista ja ylhäältäpäin pelolla johtamisesta. Ilmeisesti tämän vastapainoksi on syntynyt pakkopuhe. Meillä on vielä matkaa ruotsalaistyyppiseen konsensuskeskusteluun, jossa eri osapuolet sitoutetaan päätöksien toimeenpanoon, tuomalla aidosti esiin kaikkien näkökulmat. Meidän kulttuurillamme on varmasti pitkät historialliset juuret ajoissa, jolloin meitä johdettiin vahvemmista naapurivaltioista. Huonolla itsetunnolla ja vastaan änkyröimisellä on luultavasti juuret tuossa samassa maassa. Ilmiöönhän kuuluu se ikuisesti vastaanpanevien joukko, jonka elämäntehtävä tuntuu ikuisesti olevan oppositiossa, silloinkin kun heidän edustajansa pääsee hallitukseen ( perussuomalaiset) he eroavat mieluummin puolueesta kuin kantavat vastuuta. Tämä osoittanee miten paljon helpompaa vastustaminen on kuin vastuunkantaminen. Vaikeiden päätösten tekeminen harvoin on yksimielistä eikä tulevaisuuteen ole helppo nähdä.

Malttamattomana ihmisenä näen tuon vastustamisen kulttuurin turhaa aikaa ja energiaa vieväksi, se pitäisi säästää tilanteisiin jossa sitä todella tarvitaan. Molemmat osapuolet, vastustajat ja vastuunkantajat voisivat sensijaan lähestyä toisiaan jo ennen yhteentörmäystä. Suomen suurinpiin kuuluneen vientiyrityksen Stora Enson entinen toimitusjohtaja Jouko Karvinen haluaisi ottaa mukaan päätöksen tekoon nuoria ja maahanmuuttajia. Hänen mukaansa johtoryhmät koostuvat kokeneista johtajista jotka katsovat tulevaisuuteen peruutuspeilin kautta. He eivät osaa kysyä oikeita ja ”tyhmiäkin” kysymyksiä. Kokemuksen ja kokemattomuuden yhdistäminen on se juttu, hän kertoo.

Tätä dialogiahan on jo peräänkuulutettu. Mitä suurempia muutoksia elämme ja mitä turvattomammaksi itsemme tunnemme, sitä helpompihan on turvautua vain vanhaan ja turvalliseksi koettuun. Teknologian kehittyessä ja maailman yhdentyessä, nuo vanhat mallit vain tuskin enää toimivat. Vahvan johtajan etsimisen sijaan, meidän tulisikin luultavasti kääntää katseemme rohkeasti tulevaan ja ottaa mukaan päätöksen tekoon ne ihmiset joille tulevaisuus on oikeasti henkilökohtainen intressi. Samoin kun globalisaation edetessä kulttuurit väistämättä näyttävät sekoittuvan ja meidän tulisi kuunnella niitä tulevaisuuden suomalaisia, joilla on ihan toisenlaiset lähtökohdat kuin Suomessa syntyneillä. Siis se hattuja ja helmoja itselleen askarrellut Ku Klux Klaani mieskin pitäisi ottaa mukaan Suomi brändäysryhmään, hänelle pitäisi kertoa mikä on Suomen vientikaupan osuus taloudessamme ja hänet pitäisi tutustuttaa muista kulttuureista tuleviin osaajiin, sillä oma-aloitteisuuttahan hän on osoittanut ja halua vaikuttaa. Hänet olisi saatava ottamaan aidosti vastuuta teoistaan.

Kokemustakin tarvitaan, mutta nopean teknologisen kehityksen myötä vauhti on niin hurjaa että muutosvastarinta on hukkaan heitettyä energiaa. Väistämättömän vastustaminen on paitsi turhaa, myös tyhmää. Suomi ei voi elää omassa hiidenkivikuopassaan, vaan täsmälleen samalla kaltevalla pallon pinnalla kuin muutkin kansat. Pallon ydin on yhteinen. Vastustamisen sijaan voitaisiinkin keskittyä näkemään se positiivinen joka muutoksessa aina on ja tarttua siihen. Jos halutaan päästä eteenpäin täytyy ottaa tukeva etukeno ja kulkea valoa kohti.

Valoisaa päivänjatkoa!

ML