keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Elämäni valomerkki ( ja kiitos Hilkka Olkinuoralle)

Olen pian yhtä vanha kuin äitini oli kuollessaan. Se tuntuu siltä kuin kirjastani olisi sivut loppumassa, kuin olisin tulossa päättyvän kadun päähän. Kynä vielä kirjoittaa, mutta muste on jo loppumassa. Se on tietenkin ihan absurdi ajatus, enhän ole enää symbioosissa elävä vastasyntynyt, vaan elänyt omaa elämääni kohta 50 vuotta. Osa minusta uskoo sen edelleen jatkuvankin, mutta joku toinen osa on paniikissa, tähänkö se nyt päättyy, näin pian? Minulla ei ole vanhemman mallia elämästä yli 51 vuotiaana. Tämä on ollut surun vuosi, yhdelle lähimmäisistäni matka päättyi tänä vuonna.

Käsityöläisenä olen haalinut työkaluja ja materiaaleja koko elämäni. Viimeisin hankintani oli grafiikan prässi, nuoruuden haaveeni. Olin jo maksanut sen, kun tuo kuolemanpelkoinen peikkoni alkoi pomppia olkapäälläni ja kirkua korvaani; mitä sinä sillä teet? Sinähän kuolet, et voi jättää sitä muiden kiusaksi! Tuli kiire järjestellä prässille uusi koti, elinvoimaisempi piirtäjä. Minullehan tulee kohta valomerkki, tarjoilu loppuu, keittiö on kiinni.

Mitä tekee suomalainen kun ahdistaa? No menee tietenkin metsään. Mustikoita voi kerätä, niitä on mukava jättää muistoksi. Ensin en löytänyt kuin paljaita varsia, lehdettömiä varpuja. Tuntui pahalta. Nyt luontokin jo tietää että tuolle ei tarjoilla, maksakoon laskunsa ja poistukoon. Jatkoin silti vielä, aloin löytää vihreitäkin varpuja ja mustikankin sieltä täältä, lopulta oikein muhkeina notkuvia ryppäitä. Ja kun olin aikani poiminut, huomasin mustikoiden alla vielä suppilovahveroitakin, jopa pienen piiraskokoelman! Liikutuin niin, että silmät vettyivät. Siinä ne olivat, minullekin vielä tarjolla. Minut oli nähty ja rukouksiini vastattu.

Katsoin metsää, aurinko siivilöityi oksistossa ja vihreä sammalmatto kumpuili edessäni. Metsä oli täynnä elämää. Se elämä ei huolehdi huomisesta eikä murehdi menneitä, se vain elää jokaisen hetken joka sille annetaan. Metsä ei lakkaa elämästä, vaikka osa sen linnuista muuttaa talveksi etelään ja osa eläimistä kaivautuu nukkumaan. Puitakin saattaa kaatua tai kuollakin, mutta metsä ei kuole. Tajusin etten minäkään, olen osa tätä metsää ja ne läheisenikin jotka ovat poissa, ovat osa metsää. Tärkeää on elää tämä hetki nyt, niin hyvin kuin osaan ja oppia.

Kuolema olisi jos toiset lähtisivät ja toiset jäisivät, mutta elämään kuuluu, että me kaikki lähdemme. Synnymme ja kuolemme. Hilkka Olkinuoralta opin, että suru ei ole jana, vaan enemmänkin spiraali, se ei ala ja lopu, vaan se kulkee mukana ja kuristaa välillä kovemmin, välillä löyhemmin. Se on mukana minun vuosirenkaissani.

Leivoin sienistä ja mustikoista piirakat, eikä ne koskaan ole maistuneet paremmilta.

Haluan myös kiittää Hilkka Olkinuoraa tuesta surussani ja kaikkia ystäviäni, lämmin halaus kaikille jotka elävät pelossa tai surussa, eletään yhdessä!



ML

maanantai 1. toukokuuta 2017

Ajatuksia armottomasta maasta

Minä olen suomalainen ja ylpeä siitä, silti toisinaan tuntuu, että täällä lumen ja pimeän maassa eletään aika armottomasti. On aika helppo ymmärtää, että juuri täällä on pitkä historia uhriutumisen kansanliikkeillä, olemme siinä jopa muita edellä. Suomalaiset uhriutuvat kokonaisena kansana, me talvisodassa taistelleet, yksin jätetty, köyhä kansa. Aina on joku isompi, rikkaampi ja rumempi. Meillä on Helsingin herrat, rantaruotsalaiset ja rötösherrat, viimeaikoina vielä rättipäät ja muut muunmaalaiset. Uskokaa pois, tiedän itsekin mistä kirjoitan. Siksi ainoa nöyrä aikomukseni onkin vain pyytää armoa, have mercy Suomen satavuotinen kansa! Armoa itseäsi ja muita kohtaan. Sillä uskon että meillä on edelleen varaa auttaa ja varaa kasvaa. Jos emme olisi niin armottomia itseämme kohtaan, voisimme olla armollisempia myös muita kohtaan. Kirjoitan tämän tietysti värittäen, mutta kun liian usein täällä törmää näihin jään sinisiin kylmiin sävyihin:

Suomalainen puhuu suomea, paitsi jos uskaltaa, niin rallienglantia ja jos on pakko, niin ruotsia, mutta mieluummin suomalainen vaikenee.

Suomalainen ei neuvottele, suomalaiselle ei on ei, vaikka ruotsalaiselle ei on ehkä. Ruotsalainen neuvottelee kunnes ei on kyllä, suomalainen on siinä vaiheessa jo kaasuttanut kesämökille uhriutumaan pullonsa kanssa.

Suomessa konkurssin tehnyt on epäonnistunut, eniten omasta mielestään. Amerikassa konkurssin tehnyt on vasta lopputentin tehnyt, oppinut jotain sellaista arvokasta jota muut eivät tiedä.

Suomessa eronnut on epäonnistunut, eniten omasta mielestään. Jossain muualla eronnut on kahden suhteen välissä.

Suomessa ei saa olla erivärinen, sillä suomalainen on samanvärinen ja muut värit painukoon sinne mistä tulivat.

Suomessa ei väistetä, ei kadulla, ei kassajonossa, eikä varsinkaan autojonossa, suomalainen kävelee päälle ja murahtaa.

Suomessa ei ole tapana pyytää kauniisti eikä anteeksi, Suomessa annetaan ymmärtää tai käsketään. Pyytäminen on heikkoutta ja sitä ei sovi näyttää.

Suomalainen on yksinäinen, koska yksinäinen on itsenäinen ja itsenäisyydestä suomalaiset ovat taistelleet.

Suomalainen ei ole pelle, muunmaalainen on pelle, paitsi silloin kun on päissään, silloin suomalainen on pelle, koska sellainen on suomalainen.

Suomalainen ei valita ravintolassa vaikka saisi väärän annoksen, eikä kysy tietä, vaikka eksyisi.

Suomalainen ei ole tyhjännauraja, suomalainen nauraa vain jos on hyvä syy ja sellaista ei Suomessa usein ole.

Kahden suomalaisen väliin mahtuisi aina yksi muunmaalainen. Bussipysäkillä suomalainen seisoo mieluummin sateessa kuin liian lähellä toisia suomalaisia katoksen alla.

Suomessä sääntö on ehdoton laki, varsinkin verottajalla ja pysäköinninvalvonnassa.

Eihän me näin armottomia olla eihän?



sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Pyssäytetään populismi!

Vuosituhannen vaihteessa elettiin positiivisten odotusten aikaa. Berliinissä oli kaadettu muuri ja Neuvostoliitossa neuvosto. Elettiin demokratian kasvun toivossa, globalisaation ja liberalismin aikaa. Syntyi Globe hope ja avoin verkko. Jopa Kiina kapitalisoitui. Maailma oli äkkiä auki kauniille ja rohkeille, joista moni onnistuikin, löysi rakkauden, työn tai omaisuuden jostain kauempaa pallon pyöreältä pinnalta.

Samalla kehittyi teknologia ja teki tarpeettomaksi monta käsiparia. Halpatuonti tavarat tekivät shoppailusta kansanhuvia. Tästä kaikesta maksetaan kuitenkin edelleen hintaa joka realisoituu monen kohdalla vasta pikkuhiljaa. Joidenkin työn korvasi uusi kone tai ohjelmisto nopeasti, toisen työ käy vähitellen kannattamattomaksi kun jossain muualla joku muu tekee sen huonommissa oloissa ja pienemmällä palkalla.

Kun toisille maailmasta tuli karkkikauppa josta voi poimia erilaisia herkkuja mielen mukaan, toisille arkipäivästä tulikin selviytymistaistelu leikkausten ja leipäjonojen kurimuksessa. Ressentimentiksi sitä kutsutaan, kiukkua ja katkeruutta jota eriarvoisuus ja kelkasta kellahtaminen aiheuttaa. Ressentimenttiä on luultavasti vain vahvistanut se, että modernisaatio on korostanut individualismia ja kiihkeä teknologian ja tieteen kehitys lisännyt maallistumista. Detroit on yksi surullisimmista esimerkeistä kaupungista, joka kurjistui nopeasti luurangoksi, kun menetti autoteollisuutensa. Liian yksipuolinen elinkeinorakenne petti, eivätkä ihmiset modernisoidu yhtä nopeasti kuin koneet.

Nyt populistit ovat sitten keksineet hyödyntää näitä vihaisia ihmisiä, kiukussahan on paljon energiaa. Pettyneet ja yksinjätetyt ihmiset lukitsevat tukensa sokean ihastuksen vallassa johtajalle joka kuuntelee heitä ja lausuu juuri ne sanat joita he haluavat kuulla. Nämä ihmiset eivät kaipaa uudistuksia, vaan takaisin paluuta niihin päiviin kun elämä oli heille vielä ymmärrettävää. Näistä ihmisistä saa uskollisia äänestäjiä kun kuorruttaa heidät vielä vierauden uhkia ja pelkoja lietsomalla, syntipukit löytämällä.

Muistuttaa siis populisteja ja diktaattoreita menneiltä vuosilta. Se mikä kuitenkin erottaa esim. Trumpin Hitleristä, ovat Trumpin vaaralliset fossiilisiin polttoaineisiin ja ilmastonmuutoksen kieltämiseen perustuvat suunnitelmansa. Ne voivat aiheuttaa vielä paljon suurempaa tuhoa kuin toisen maailmansodan aikana nähtiin.

Takaisin ei ole paluuta, tulevaisuus on aina edessäpäin ( tosin tästäkin tieteessä kiistellään). Mikä siis ratkaisuksi. Merkantilismin, populismin ja protektionismin eli taaksepäin menemisen sijaan, uskon että meidän on silti kuljettava valitsemallamme tiellä. Globalisaation ansiostahan elintasokuilu jatkuvasti tasoittuu, sillä ehdolla että kykenemme hillitsemään luonnonvarojen tuhlausta ja ilmastonmuutosta. Vastuunkantajia tarvitaan nyt heistä joilla on siihen varaa. Ihan ensimmäiseksi pitäisi kuitenkin vääriin lupauksiin perustuva populismi pysäyttää. Olemme nyt todistaneet mitä vaaroja on teknologian kehittymisellä ihmisen evoluutiolle. Olemme ehkä vain askeleen päässä siitä, että tekoäly ottaa vielä enemmän valtaa, ketkä sen sille antavat ja missä tarkoituksissa, on olennaisen tärkeä kysymys.

Yksinkertainen totuus on, että toisten kustannuksilla ei voi elää, jos oma hyvinvointi rakennetaan sen varaan, että se on pois joltain toiselta, rakennelma ei voi pitkän päälle kestää. Luonnossa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja ihmisten maailmassa tyytymättömyys yhtäällä, lisää epävarmuutta toisaalla. Siksi ainoa oikea ratkaisu on kaikkien mahdollisimman hyvä hyvinvointi, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että itse joutuisi jostain luopumaan. Let`s make the WORLD great again!


ML

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Egojen aika ja elämä


Katselin juuri dokumentti ohjelman nimeltä Kaikuja tuonpuoleisesta. Siinä haastateltiin tutkijoita heidän tutkimistaan rajakokemuksista. Rajakokemusten todenperäisyydestä voi olla eri mieltä, mutta se on kuitenkin varmaa, että olomuotomme muuttuu kuoleman jälkeen. Itse uskon elämään kuoleman jälkeen, mutta hätkähdin silti miettimään, että kuka minä sitten olen kun en enää ole minä?

Voin uskoa että on olemassa yksi Jumala, yksi energia, kuoleman jälkeen olemme kaikki yhtä, mutta voinko tietää sen kun olen kuollut, onko minulla vielä erillinen tietoisuus? No jätetään nyt kuitenkin kuolema, tuleehan se kuitenkin aikanaan, vääjämättömästi. Ajatukset kuolemasta saivat minut nimittäin ajattelemaan elämää.

Jos minä lakkaan olemasta minä kuolemassa, kuka minä olen elämässä, mitä olen suhteessa muuhun elolliseen? Mikä minut määrittelee elämässä? Miten minusta on tullut uniikki ja ainutkertainen? Olen tietysti lukenut lukion kurssit psykologiaa ja biologiaa ja vähän päällekin, tiedän suurinpiirtein miten minuus muodostuu. Havahduin silti miettimään miten vähän sitä yleensä mietin. Minähän olen kokemukseni, kaikki mitä olen tuntenut, nähnyt, kuullut, haistanut ja maistanut. Muutun joka hetki, olin eilen eri ja huomenna jo toisenlainen, kenties ihan toisenlainen jos jotain suurta tapahtuu. Toiset kokemukset nimittäin muuttavat meitä enemmän kuin toiset.

Kun äitini kuoli olin 23 vuotias ja vanhenin viikossa ainakin 5 vuotta. Sinä vuonna kun hän sairasti ja teki kuolemaa, koko arvopohjani muuttui. Ei se täysin vaihtunut, mutta värjääntyi, niin että jotkut asiat haalistuivat ja alkoivat näyttää liian mitättömiltä tavoiteltaviksi, kun taas toisten sävy syveni ja arvo nousi. Meitä siis muokkaavat ne tapahtumat joita koemme, eikä vähiten sellaiset, joihin emme pysty itse vaikuttamaan tai ennalta varautumaan. Voit kysyä itseltäsi minkä valinnan elämässäsi muuttaisit, jos saisit muuttaa yhden ainoan? Vastauksesi ehkä kertoo elämääsi eniten vaikuttaneesta hetkestä. Silti kun asiaa miettii, ei voi olla varma olisiko lopputulos muutoksen kanssa ollut yhtään sen parempi tai onnellisempi, varmaa olisi vain, että olisit erilainen ihminen.


Siis jos haluat vaikuttaa siihen, millainen ihminen olet huomenna tai kuolemasi hetkellä, ei ole samantekevää miten käytät aikasi tänään. Emme voi vaikuttaa kaikkiin meitä ravisteleviin tapahtumiin, mutta voimme vaikuttaa siihen, miten niihin asennoidumme. Määrittelemme asenteella itsemme suhteessa toisiin. Annetaampa katseemme nyt kiertää maapallon pintaa pitkin. Pysähdytään hetkeksi vaikka Bangladeshilaisen tekstiilitehtaan savuiseen sisätilaan, suuren kangaskasan vierestä löydämme pienen ihmisen. Ihmisen, jonka unelmat ovat niin pieniä, että ne ovat melkein lakanneet olemasta, ihmisen jolla ei ole syytä uskoa itseensä, hän ei hallitse omaa elämäänsä, tällä ihmisellä on luultavasti pienen pieni ego. Jos vielä jatkamme matkaamme Maan kaltevalla pinnalla, törmäämme jossain vaiheessa myös hyvinkin suuriin egoihin, yhden juuri vasta virkaansa valitunkin kultaisessa palatsissaan. Tuon maailman vaikutusvaltaisimpaan virkaan astuneen ihmisen ego on paisunut niin suureksi, että se peittää jo hänen näköaistiaan, kykyään tehdä realistisia havaintoja ympäröivästä maailmasta. Kun ego paisuu yhden ihmisen sisällä niin suureksi, se alkaa jo olla haitallinen muille ihmisille. 
Tämä on mielenkiintoinen asia siitä näkökulmasta että egon sanotaan liittyvän nimenomaan elämään ja katoavan kuoleman jälkeen. Egon elämä on meistä riippuvaista, se kerää meistä informaatiota. Mikäli noihin rajakokemuksia tutkiviin tiedemiehiin on uskominen, niin sillä informaatiolla tulee myös olemaan ratkaiseva osa meidän siirtymisessämme tämänpuoleisesta tuonpuoleiseen. Kuoleman hetkellä tehdään elämästä tilinpäätös ja siinä vaiheessa liian suuresta egosta on tuskin hyötyä, päinvastoin. Jos Jumala, rakkaus, kaiken luovuuden lähde ja energia on yksi, on helppo kuvitella millaisella egolla on siihen helpompi sulautua. 

Rakkautta!
ML

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Janis Joplin ja kiusaajien logiikka

Katselin juuri dokkarin yhdestä nuoruuteni ikonista Janis Joplinista. Hän oli yksi musiikkimaailman edellä kävijöistä ja esitaistelijoista, oman tiensä kulkija, jonka traaginen elämä päättyi huumeiden yliannostukseen 27 vuotiaana, vuonna 1970 Californiassa. Janis Joplin oli erilainen nuori, joka ei täyttänyt keskiverto High schoolilaisen mittoja ulkoisesti tai sisäisesti, hänestä tuli koulukiusaajien riistaa. Kiusaajat seurasivat häntä vielä koulun jälkeenkin, he särkivät hänen sydämensä ja itsetuntonsa, siitä hän ei koskaan, yrityksistään huolimatta onnistunut parantumaan.

Kiusaajien logiikka on erikoinen ja useinmiten se toimii juuri näin. Joukolla valitaan joku tarpeeksi erilainen roskakoriksi, johon voidaan deletoida kaikki se, mistä itse halutaan päästä eroon, pelot, epävarmuus ja suorituspaineet. Tätä logiikkaa käyttävät sellaiset ihmiset jotka eivät syystä tai toisesta osaa käsitellä omia ongelmiaan ja heikkouksiaan ja tämän logiikan mukaan niistä pääsee eroon kun kiusattu musertuu kiusaamisen alle. Vastaavaa logiikkaa löytyy eläinmaailmasta, jossa esim. poikueen heikoimmat hylätään jotta vahvemmilla olisi selviytymisen mahdollisuudet. Eläinmaailmassa tämä logiikka saattaa olla lajin selviytymisen kannalta tarpeellinen, ihmisten maailmassa se on primitiivinen jäänne joka estää inhimillisen kulttuurin kehittymistä.

Tämä on se sama logiikka jonka mukaan kouluissa, työpaikoilla tai esim. sosiaalisessa mediassa enemmistön edustaja, joukon jäsen, syrjii sitä joka on väärän värinen, väärää uskontoa edustava, väärää sukupuolta tai seksuaalista suuntautumista edustava. Tämä logiikka on aina vaivannut minua, olisihan inhimillisesti ottaen ymmärrettävämpää, että kiusaaja kävisi hyökkäykseen niitä tahoja vastaan, jotka ongelmia aiheuttavat, niitä vallanhaltijoita ja käyttäjiä vastaan, jotka toimillaan aiheuttavat sen, että ihmiset joutuvat pakenemaan henkensä edestä, kerjäämään tai selviytymään elämästään ilman alkeellisintakaan koulutusta. Sen sijaan, että kiusaajat yrittäisivät estää näitä vääryyksiä tapahtumasta, he käyvät näiden uhrien kimppuun. Tämä kiusaajien logiikka ei korjaa vääriä rakenteita, vaan vahvistaa niitä ja toimii sillä tavoin myös omaa etuaan vastaan, tekee maailmasta entistä raaemman ja kylmemmän paikan. Viime aikoina esimerkkejä tästä kiusaamisesta on nähty jopa aikuisen pilkkana lapsia kohtaan. Jos on pakko kiusata, kiusatkaa edes itseänne isompia ja vahvempia, ei heikompia ja pienempiä.

Olen silti iloinen että Janis Joplin pääsi Otis Reddingin keikalle ja esiintymään itse, hän sai kokea myös sen, että on olemassa muitakin erilaisia, vahvoja sellaisia, selviytyneitä. Vaikka Janis ei selviytynyt, toivon että tarina hänen elämästään muistuttaisi meitä siitä, että luovuus, hyvät ideat ja uudet keksinnöt syntyvät siellä, missä kukoistaa erilaisuus ja monipuolisuus, kaikki se, mikä tekee meistä ihmisiä.


ML

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Taiteen mysteeri


Ideoiden taimilaatikoita kouliessani mietiskelen usein, onko tämä nyt yleisöni miellyttämistä, kalastelenko tykkäämistä ja kannustusta vai yritänkö oikeasti tehdä työtä alani ammattilaisena, jotain sellaista josta kriitikkokin voisi syttyä. Niin paljon kuin arvostankin niitä alan ammattilaisia jotka valitsevat tuon jälkimmäisen vaihtoehdon, minulle taiteen tekeminen ei ole älyllistä uuden etsimistä tai tekniikoiden kehittämistä, minulle kaikki tekeminen lähtee elämästäni ja niistä kokemuksista joita se eteeni tuo. Satun olemaan hyvinkin tunteilla kulkeva olento, yritän kyllä analysoida niitä, mutta niiden valtaan joutumista en pysty estämään. Se näkyy väistämättä myös työssäni. Lisäksi olen parantumaton, krooninen romantikko.

Asiahan on luultavasti niin, että jokaisella alalla on pioneerinsä, he jotka ovat edellä aikaansa ja raivaavat tietä muille. Suuri yleisö ei vaan aina tajua kaikkea aikansa taidetta, en itsekään. Se, kuka sellaiseksi ennustajaksi osoittautuu, on myös kysymys johon vain aika voi vastata. Siksi uskon että on paras seurata sydäntään. Sillä kaiken taiteen ja varmasti myös tieteen, tekemiseen sisältyy mysteeri, sellainen suuri mysteeri johon ihmisellä ei ole käyttöohjeita. Tiedättehän, hittikappaleihin ei ole reseptiä, ei myöskään hittimaalaukseen tai hittiarkkitehtuuriin. Henki joko on päällä tai sitten se ei ole. Vaikka kuinka olisit säätänyt kaikki detaljit viimeisen päälle, kokonaisuudesta voi silti tulla hengetön, jättää kylmäksi, siinä ei vaan ollut sitä jotain ja mitä se jotain on, se on mysteeri.

Taiteen tekemiseen voi siis olla monia motiiveja ja God knows siihen on monia metodeja. Ihmiset ovat loputtoman luovia mitä tulee taiteella elämiseen, sillä Suomen kokoisessa maassa on hyvin vähän omalla taiteellaan eläviä, johonkin suuntaan kompromisseja yleensä aina joutuu tekemään ja luovuutta joutuu käyttämään myös talouden hoidossa. Siksi olen vakuuttunut siitä, että ne jotka sitä muutamaa nuoruuden hullua vuotta pitemmälle tekevät, ovat kutsumusammatissaan, sellaisen intohimon läpivalaisemia etteivät kykene lopettamaan. Itse tunnistan tuon intohimon, olen valmis kutsumaan sitä rakkaudeksi, romantikko kun olen. Teen työtäni rakkaudesta siihen. Rakastun yleensä jokaiseen työhöni, vaikka toisten kohdalla se voi kuihtua pois nopeasti tai muuttua viha-rakkaussuhteeksi. Luovun yleensä töistäni kivuttomasti koska ajatukset ovat jo seuraavassa työssä. Joskus saattaa silti iskeä haikeus, sellainen tunne joka lapsiaan maailmalle lähettävällä vanhemmalla varmasti on, lapsihan on osa vanhempaansa.

Taideteoksessa itsensä, arvomaailmansa, tunne-elämänsä ja taitonsa tekee näkyväksi. Se voi olla hyvinkin tuskallista ja turhauttavaa, mutta myös palkitsevaa jos se synnyttää vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa. Taiteen tekeminen on kommunikaatiota, sillä on oma kieli, joka voi olla täysin vierasta mongerrusta yhdelle, mutta päivänselvää tai koskettavaa toiselle. Mysteeri ei aukea kaikille samalla tavalla, mysteeri puhuttelee niitä jotka ovat sille valmiita. Siksi on aivan turha ihmetellä miksei kontaktia synny kaikkien taideteosten kanssa. Syyt voivat olla joko ihan fysiologiset, silmiemme ja aivojemme rakenne ja kuvanlukutaito ovat meillä kaikilla ihan erilaiset tai sitten ne voivat olla psyykkisiä eroja, mehän olemme kokemuksemme.

Itse yritän yleensä sitoa työtäni omiin arvoihini ja tehdä jotain, jolla voisi tuottaa jotain hyvää jollekin, vaikka miten pientä tai vähäistä. Se ei tietenkään tarkoita, että töiden silti pitäisi aina olla positiivisia, johonkin tärkeään asiaan kantaa ottaminen ei aina esiinny ilosanomana. Pyrkimys hyvään, vaikka jonkun vaikean asian kautta, on minulle silti tärkeää, koska taistelen jatkuvasti konkreettisesti mahdollisuuksista tehdä työtäni, mitä järkeä olisi taistella jonkun sellaisen puolesta joka tekisi maailmasta entistä kurjemman loukon. Toinen tärkeä pointti on kiitollisuus jota saan tuntea siitä mahdollisuudesta että saan tehdä työtäni, sekin velvoittaa jakamaan hyvää.

Galleria Karaija jota olen saanut kunnian luotsata pian kuuden vuoden ajan, täyttää tänä kesänä pyöreitä vuosia. Karaijan avasi Raija Toivonen- Kalsola kesällä 1996, 20 vuotta sitten. Juhlimme kypsään ikään varttunutta galleriaa tänä kesänä Juhlakesänäyttelyllä ja toivotan teidät kaikki jo nyt tervetulleiksi! Lisää informaatiota on tulossa myöhemmin.

Karaijan, sen kaikkien ystävien, taiteilijoiden, yleisön ja itsenikin puolesta toivon hartaasti että taiteen tekeminen ja siitä nauttiminen tulee jatkossakin tekemään hyvää meille kaikille. Ja vielä erityisesti Karaijan kyseessä ollen, myös suomalaiselle luonnolle.
ML

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Toinen tilaisuus

Pieni autoni alkoi kerran tanssia jäisellä tiellä, se pyöri vinhasti piruetteja ja teki minusta kuljettajan sijasta matkustajan. Kolisevassa kyydissä aika tuntui erilaiselta, samaan aikaan nopealta ja hitaalta, ehdin ajatella että en pysty tekemään mitään, olen taivaan isän kämmenellä. Kova kolina kaikkosi kun kulkupelini löysi lopulta suuren liikennemerkin ojasta, merkki joka oli seissyt kahdella terästolpalla taittui ja kaatui autoni päälle. Tuli täydellinen hiljaisuus ja hento valkoinen höyhen leijaili kojelautani päälle. Sain oven auki ja nousin toteamaan, että ainoa ehjä paikka autossa oli siinä kohdassa jossa olin istunut. Moottori oli tullut ulos etupäästä ja takapääkin oli ihan lytyssä. En löytänyt itsestäni mitään vikaa.

Shokki tuli kotona ja kädet alkoivat täristä. Suurin tunne oli kuitenkin kiitollisuus siitä, että olin elossa. Olin saanut toisen tilaisuuden. Se tuntui luottamuksen osoitukselta, halusin olla sen arvoinen.

Toisetkin ovat kokeneet samaa, yksi heistä on Pekka Hyysalo jonka haastattelun katselin juuri Inhimillisessä tekijässä. Pekalle oli sattunut onnettomuus josta hän oli saanut aivovamman. Sisukkaan taistelun ansiosta hän istui nyt kuitenkin televisio studiossa perheensä kanssa kertomassa siitä.
Kukaan meistähän ei voi itse päättää ensimmäisestä elämästään tai siltä se ainakin näyttää tämän tietoisuuden valossa. Mutta kun saa tuollaisen toisen tilaisuuden, niin elämää ei enää pidä itsestään selvyytenä. Kiitollisuus saa tajuamaan lahjan arvon.

Pekka Hyysalo ei jäänyt murehtimaan mitä kaikkea hän oli menettänyt, vaan keskittyi siihen, mitä kaikkea voisi vielä tehdä. Hänelle elämä ei näytä entistä vajavaisemmalta, vaan entistä kirkkaammalta ja arvokkaammalta. Hän osaa arvostaa joka ikistä tuoksua, makua tai kokemusta entistä enemmän, ja murehtii turhista vähemmän. Pekka Hyysalolle perheen tuki oli olennaisen tärkeä ja sitä hän haluaa antaa myös muille vastaavien kokemusten edessä. Hän on löytänyt elämälleen tarkoituksen ja toteuttaa sitä.

Me ihmiset hyvinvointivaltioissa valitamme ja masennumme, meillä on kaikkea ja mikään ei tunnu miltään. Tunnetta ei tule käskystä eikä kiitollisuuskaan ole helppoa. Useimpien asioiden arvon ymmärtää vasta kun ne menettää. Toisen tilaisuuden voi saada syövästä parantumalla, eron jälkeen uuden rakkauden löytämällä, ammattia vaihtamalla tai vaikka turvapaikan saamalla. Elämässä ei  ole kysymys sen maksimoimisesta, siitä, että jossakin on jotain vielä enemmän ja parempaa, joku vielä kauniimpi ja rikkaampi, jotain vielä maukkaampaa tai ainutlaatuisempaa. Elämässä on kyse elämästä, siitä että olet juuri sinä ja juuri siinä. Ei ole kysymys maailmasta ympärilläsi vaan sinusta ja tahdostasi. Tahdotko ottaa loppuelämäsi ja rakastaa sitä myötä- ja vastamäessä? Tahdotko nähdä sen kauneuden vai rumuuden? Tahdotko elää hyvän elämän?

Kun jonain päivänä vedän sen viimeisen hengenvedon, en usko että mietin sitä, mitä olen saanut tai jäänyt paitsi, vaan sitä mitä olen antanut, mitä olen oppinut ja millaisen se on minusta tehnyt. Haluan käyttää toisen tilaisuuden hyvin.

Mukavaa viikonalkua kaikille!
ML