Saska Saarikosken analyysi ja epäonnistumisen taito

Kuka nyt epäonnistumisia viitsisi muistella, omiaan, saatika toisten. Totuus taitaa kuitenkin olla, että juuri niissä piilee sellaisia kultajyviä jotka kannattaa kaivaa esiin ja istuttaa uuteen multaan. Väitän että epäonnistumiset kasvattavat meitä enemmän kuin onnistumiset ikinä. Onnistumisia toki tarvitaan, muutenhan kukaan ei jaksaisi yrittää ja epäonnistua.

Epäonnistumisten arvon voi nähdä jo siinä, mitä omista kokemuksistasi sellaisiksi koet ja miksi? Kokemukset voivat hyvinkin ajan mittaan muuttaa luonnettaan tai vähintäänkin niihin johtaneet syyt tai valinnat muuttua ajan antamalla viisaudella toisennäköisiksi. Usein tuomitsemme myös itsemme ja tekomme näkemättä koko kuvaa tilanteesta. Jotkut epäonnistumiseni ovat palaneet verkkokalvolleni tai pistäneet rintaani, vaikka ajan antaman armon silmin nähtynä eteeni onkin avautunut paljon laajempi maisema tilanteesta, olen ymmärtänyt tekooni johtaneet syyt ja ympäristön vaikutuksen. Joskus rehellisyyteen pääseminenkin vaatii aikaa, koska ihmisellä on ikävä kyllä taipumusta selittää asiat itselleen paremmin nieltäviksi suupaloiksi ja silloin todellinen motiivi voi jäädä itseltäkin tiedostamatta.

Saska Saarikoski kirjoitti kolumnissaan siitä miten politiikka on rikki. Kaikkien aikojen huonoimmaksi tituleerattu hallitus vaihdettiin toiseen, jota on jo kilvan kritisoitu epäonnistumisesta. Saarikosken tekemän ministerihaastattelun ja analyysin mukaan ’olemme keskellä pirullisia ongelmia, joihin ei ole olemassa absoluuttisia oikeita ratkaisuja’. Globalisaatio, digitalisoituminen, taloustilanne ja Eurooppaa kohdannut siirtolaisten liike, ovat muuttaneet olosuhteita ratkaisevasti. Poliitikoilla ei ole enää samaa valtaa kuin ennen, mutta täysi vastuu ja syyllisyys. Uusiin ongelmiin on löydettävä ihan uudenlaisia ratkaisuja ja uuden etsiminen tapahtuu useinmiten yrityksen ja erehdyksen kautta. Kansalaisten silmissä se voi näyttää myös epävarmuudelta ja päättämättömyydeltä. Uuteen elämäämme yhteisen pallon pinnalla on todennäköisesti etsittävä ihan uudenlaisia tapoja hoitaa yhteisiä ja yhteiskunnallisia asioita. Se vaatii vanhasta luopumista ja uskallusta. Esimerkkinä Viro, jossa moniin meillä vakiintuneihin byrokratian malleihin ei koskaan ehditty kiintyä, siksi siellä on myös rohkeammin osattu tarttua uusiin malleihin.

Epäonnistumista ei saa pelätä, koska ilman sitä ei voi kasvaa ja muuttua. Vaikeina aikoina on kansa kuitenkin aina odottanut pelastajaa, vahvaa johtajaa joka tietäisi mitä tehdä. Juuri tämä on ollut se vaarallisin vaihtoehto, sillä pelastajia on kyllä ilmaantunut, sellaisia kuten Lenin tai Hitler tai muutama muu, oman ideologiansa sokaisema. On niitä tässä meidänkin ajassa. Monimutkaisen elämän edessä ei ole olemassa yksinkertaisia ratkaisuja. Pelot ja uhkakuvat ovat usein amorfisia ja abstrakteja, vaikeita hahmottaa ja niin ovat niiden ratkaisutkin. Oikeiksi osoittautuvat ratkaisut taas harvoin ovat kovin yksinkertaisia tyyliin, rajat kiinni tai ihmisoikeudet eivät kuulu kaikille. Oikeat vastaukset vaativat etsimistä, yritystä ja erehdystä, keskustelua  ja mahdollisimman monen näkökulman näkemistä.

Mitä omiin epäonnistumisiini tulee, niin niistä olen oppinut ainakin seuraavat 5 tapaa millä jotain saa menemään vikaan:

1       1. Et ole itsellesi tosi. Teet jotain, mikä on omaa sisintäsi vastaan, jotain mikä ei ole sinulle     luonteenomaista. Teet sellaista mikä on toiveitasi ja tavoitteitasi vastaan. Et ole rehellinen itsellesi.

      2.  Et ole tosi muille. Teet jotain vain toisten odotusten ( tai kuvittelemiesi odotusten) vuoksi. Et ole rehellinen muille. Annat muiden yllyttää tai ylipuhua sinut.

      3.  Turha hötkyily. Teet päätöksiä ja valintoja puutteellisen tiedon heikossa valossa, liian nopeasti ja hätiköiden.

      4.Liian pitkä jahkailu. Annat tilaisuutesi porskuttaa ohitsesi sitä käyttämättä. Et kuuntele intuitiotasi tai luota kokemuksen antamaan vaistoosi. Tarvitset uskallusta ja rohkeutta.

       5. Viimeisenä vielä asia jota voisi kutsua nöyryydeksi, sitkeydeksi, peräänantamattomuudeksi. Sanotaan että kaikkein pimeintä on juuri hetkeä ennen auringon nousua. Nainen kantaa lasta 9 kuukautta ja hetket juuri ennen onnen täyttymystä, ovat prosessin pahimmat, synnytyksen tuskat. Pitkän yrittämisen viimeiset pimeät, jolloin voimat ovat vähimmillään ja usko eniten koetuksella, ovat monen onnistumisen hauta. Kun sen kuopan ylikin vielä jaksaa, aukeaakin uusi horisontti ja toivon valo.

 Joten jaksetaan ja uskalletaan epäonnistua edelleen, tuomitaan vähän vähemmän ja keskustellaan vähän enemmän!

ML