Ensimmäisistä koulu vuosistani en muista paljon. Mitään opittua tuskin ollenkaan. Muistan että ekaluokan opettajattarellani oli erityisen kauniit kädet. Ei, ne eivät olleet nuoret ja virheettömät, päinvastoin, ne olivat aika vanhat, täynnä pisamia ja ohuita juonteita. Minusta ne olivat kuin vanha kartta tai silkkiperhosen kotelo, jotenkin kiehtovalla tavalla täynnä elämää, mutta samalla hauraat ja herkät.
Siitä lähtien olen aina silloin tällöin katsellut käsiäni sillä silmällä, miten ne vanhenevat, näkyykö se jo? Tässä voi olla jotakin lohdullista meille nykyajan ihmisille, jotka useimmiten yritämme uida vastavirtaan, ajan kulkua ja sen merkkejä vastustaen. Kulttuurimme arvostaa nuoruuden kauneutta ja voimaa, vitaalisuutta ja suorituskykyä. Vanheneva ihminen pelkää sen katoamisen merkitsevän arvonsa katoamista, näkymättömäksi tulemista.
Ajatellaan vaahteran lehteä, miten se silmusta kasvaa lehdeksi, kukoistaa ja putoaa maahan. Maassa se haurastuu ja maatuu pois. Mikä on vanhan lehden arvo tai suorituskyky? Luonto ei kysele sellaisia. Lehti on elänyt elämänsä, täyttänyt tehtävänsä.. Ennen puusta irtoamistaan se siirtää lehtivihreänsä takaisin puun runkoon, säilöön tuleville lehtisukupolville. Maatuessaan se vielä lannoittaa maan uudelle kasvulle.
Jos osaan elää niin kuin tuo vaahteran lehti, olen elämääni hyvin tyytyväinen.
ML
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti