Moni meistä
etsii itsestään, sitä kadonnutta palaa, puuttuvaa kulmaa, paritonta sukkaa,
jotain selittävää tekijää. Jokainen ihminen on mysteeri. Kun pieni ihminen
syntyy, jotain on jo valmiina, jotain kasvaa ja kehittyy, jotain ehkä katoaa ja
unohtuu. Tekeekö eläminen ihmiselle hyvää?
Jalostaako
kärsimys? Vahvistaako henkiinjääminen? Jokainen joka on menettänyt jonkun hyvin
rakkaan nuorena, tietää miltä kuolevaisena eläminen tuntuu. Miten suuri on se
metsä johon voimme eksyä, miten syvä on se meri jonka pinnalla purjehdimme tai
miten polttava on se aurinko jonka säteitä palvomme.
Ihminen luo
elämäänsä edellään, kylvää ja niittää, eikä silti tunnista leipää omakseen.
Ihminen ei näe
sitä, mihin ei uskalla katsoa, eikä siksi näe itseään.
Nuori ihminen
on uhmakas, täynnä tulevan sadon korjuuta, kevätviljaa ja siemenperunoita.
Keski- iässä ihminen talttuu, kuin suitsista vedettäisiin tai kuoppaan
ajettaisiin. Katsoo taakseen, katuu ja kiittää, katsoo eteensä, pelkää ja
pakenee tai sitten vaan reippaasti kantaa kuoret kompostiin ja keittää perunat,
heittää homeiset ja madonsyömät marjat pois ja keittää lopusta makean hillon.
Vanhana ihminen
arvostaa lasta, ymmärtää aikuista ja jos hyvin käy, niin kuolee kiittäen.
Meistä jokainen
on jonkun toisen puuttuva kulma, kadonnut pala tai pariton sukka.
Meistä jokainen
voisi olla toiselle aamuaurinko, lämmin kylpy tai suolainen leipä.
ML
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti