Minun Siperiani ja sen opetukset

Minä olin kiihkeän idealistinen kun olin nuori. Lähdin opiskelemaan vaatesuunnittelua koska omintakeisella logiikalla päättelin, että siinä voisin yhdistää kiinnostukseni ihmiseen, psykologiaan, estetiikkaan ja taiteeseen. Vaatehan on ihmistä lähinnä oleva taideteos. Silloisen Taideteollisen korkeakoulun vaatesuunnittelun laitoksella valkein purjein lipuva idealistialukseni törmäsi sitten realismin jäävuoreen heti ekana vuonna. ( Tai ehkä paremminkin pikkuinen Rätticitikkani ajautui suurelle saksalaiselle moottoritielle.) Minä halusin tehdä vaatteita ihmisenä ihmiselle, kuvittelin että saisin opiskella jännittävän sekoituksen antropologiaa ja psykologiaa, että saisin pohtia miksi ihmisestä on kehittynyt karvaton ja luoda uuden hyvinvoivasti vaatetetun ihmisen. Ensimmäisellä kurssilla eteemme lyötiin eurooppalaiset trendikartat ja sesongin värit. Se siitä psykologiasta, vaatteen suunnitteleminen on teollisuutta, sitä ohjaa isot kihot jotka päättävät värit ja linjat joiden nuottien mukaan on tanssittava, mikäli mielii töitä tehdä.

Ymmärrän siis nuoren mielen idealismia, ymmärrän pelkoja ja vierautta. Rakkaimpia ajatuksiani oli, että työ puhuu kyllä puolestaan, kunhan keskityt omaan annettavaasi, teet työsi niin hyvin kuin ikinä osaat, se riittää. Siperia opettaa ja nälkä. Meitä on tällä pallolla aika monta, eikä ketään välttämättä kiinnosta sinun hyvin tehty työsi, jos et osaa sitä myydä. Kysymys on suhteista, kahden välisistä ja kansojen välisistä, aina kannattaa etsiä ratkaisuja toisten ongelmiin, niille löytyy kysyntää, niitä saa myytyä. Kyllä omastaan saa olla ylpeä ja kulttuuristaan kiitollinen, mutta sillä ei viedä eikä tuoda, eikä nykyisessä maailmassa mikään valtio voi toimia täysin omavaraisesti.

Ei minusta tullut koskaan teollista vaatesuunnittelijaa, tuli vain todella huono opiskelija ( teollisuuden kannalta), kolusin läpi kaikkia muita sivuaineita niin paljon kuin sain ja tein lopputyöni muotokuvamaalauksista. Mutta jos jotain opin, se oli juuri tuo yhteistyön tärkeys, verkostoitumista en todellakaan osaa vieläkään, mutta avoimuutta olen opetellut. Ja juuri sitä haluaisin opettaa nuoremmillenikin. Sulkeutumisen tie on umpikuja, erilaisuuteen ja uusiin ihmisiin tutustuminen on pelottavaa ja joskus ihan syystäkin, mutta se on ainoa vaihtoehtomme hengissä selviytymiselle. Ystäviä ja liittolaisia on hankittava mahdollisimman monen kulttuurin sisältä, mitä enemmän ihmiset liittoutuvat yhteen, sitä vähemmän he asettuvat toisiaan vastaan.

ML