Elämän tarkoitus

Jos minulta kysyttäisiin juuri nyt mikä on elämän tarkoitus, vastaisin luultavasti että kasvaminen. Elämä on oppimista. Jos oikeasti olisikin näin, miten sitten voisimme parhaiten varmistaa että sitä tapahtuu meissä kaikissa ja mahdollisimman monipuolisesti?

Fyysinen kasvaminenhan on paras lopettaa siinä kahdenkympin nurkilla ja sen jälkeen horisontaalista kasvua lähinnä varoa. Psyykkistä, henkistä kasvua pitäisi sen sijaan osata ruokkia koko ikänsä. Tuon henkisen kasvun suhteen tuntuu olevan niinkin ikävästi, että siellä missä sitä kipeimmin kaivattaisiin, sitä on vaikeinta aikaan saada. Tämä tuntuisi pitävän paikkansa niin eri yksilöiden välillä kuin niiden sisällä. Kaikkein haitallisimpien tapojensa ympärille ihminen on yleensä rakentanut sellaisen määrän puolustusmekanismeja että niille jää suurvaltojen armeijatkin toiseksi. Omia vikojaan ei vaan tahdo millään nähdä puolueettomalla maaperällä ja aseettomana.

Moderni tieto-ja teknologiayhteiskunta vaikuttaa myös meidän ihmisten kasvamiseen yksilöinä ja ihmiskuntana. Puhutaan informaatiokuplasta, siitä että markkinavoimat yhdessä nörttien kanssa ovat luoneet meille laitteet jotka lokeroivat meidät kuluttajatottumustemme mukaisiksi ryhmiksi. Tietotekniikka ja sosiaalinen media rakentavat ympärillemme keinotekoisen todellisuuden joka vastaa ennen kuin kysytään, tekee meistä oletuksia ja tarjoaa ratkaisuja jotka ovat jonkin kaupallisen osapuolen intresseissä. Vapautemme on vaarassa ja miten käy luovuuden jos totumme nielemään valmiiksi pureskeltuja paloja? Miten käy ihmisen kyvyn ajatella jos aikamme täytetään kuva ja informaatioähkyllä ja pintaliito viihteellä?

Kaikki me tiedämme myös että kasvaminen tekee kipeää. Kasvun tieltä täytyy usein raivata esteitä ja sille täytyy tehdä tilaa, heittää havuja. Muutoksia luonnostaan vastustavan ihmisen on usein helpompi piiloutua tekosyiden taakse. Kasvamme myös eri tahtia ja joskus erillemme. Samassa liitossa ja kodissakin elävät ihmiset saattavat kasvaa eri suuntiin, varsinkin jos eivät pidä varaansa. Yhdessä kasvaminen edellyttää että osaa antaa tilaa toisen kasvulle, sitä ei voi pakottaa, tukea kyllä. Voimme vaikuttaa toistemme kasvuolosuhteisiin ja varmistaa että jokainen saa vuorollaan paistatella suosion suuressa auringon paahteessa ja hakeutua viileään varjoon tarpeen tullen.

En usko että ihminen kasvaa kärsimyksestä, ei sen aiheuttamisesta, eikä uhrina. Liian helppokaan elämä ei välttämättä tarjoa optimaalisia kasvuolosuhteita. Kasvamiseen tarvitaan luultavasti sopivasti haasteita, turvallisuutta ja rakkauttakin. Kaikenlaiset ihmiset voivat silti kasvaa, kasvu tapahtuu jokaisen omassa maassa ja omista siemenistä.

Keskeneräisyys meissä aiheuttaa hankausta ja kitkaa jota täydellisessä harmoniassa ei ole. Itsekkyys, ahneus, ilkeys, kateus, kaikki ne negatiiviset ominaisuutemme ovat meitä erottavia tekijöitä, paratiisiin pääsemiseksi ja sovun ja harmonian saavuttamiseksi, niistä on kasvettava irti. Aika suuri elämäntehtävä siinä.

ML 

Henkinen herätyskello

Minulla oli nuorena opiskelukaveri joka pomppasi aina herätyskellon hälytyksestä kuin vieteri laatikosta. Ihailin hänen nopeaa sopeutumistaan hereillä oloon. Itse herään aina hitaasti, kun vähitellen tulen tajuihini haluan käydä läpi unet jotka näin ja miettiä olisiko niissä joku viesti. Sitten muistelen eilistä ja yritän valmistautua tulevaan päivään.

Viimeaikoina olen yrittänyt myös kasvattaa henkistä hereillä oloa. Olen yrittänyt miettiä miten voisin kasvattaa objektiivisuutta ja purkaa ennakkoluuloja ja oletuksia, millaisia valmiita malleja aivoni virkkaavat ajatussilmukoista. Niitä malleja on varmaan ihan liikaa ja alimmat kasvavat jo naavaa.

Suurin hidastetöyssy tällä tiellä taitaa olla laiskuus, onhan se niin paljon helpompaa vaan ajatella niin kuin ennenkin. Se on jopa niin helppoa, että sitä ei edes huomaa tekevänsä. Maailman muuttuessa ympärillä on turvallista pitää kiinni omista ohjeista. Voisi ehkä jopa ajatella niin, että mitä kaoottisempaa elämää ihminen elää, sitä tiukemmin hän pitää kiinni omista uskomuksistaan, säilyttääkseen edes jonkinlaisen järjestyksen elämässään. Tämä voisi olla syy esimerkiksi siihen että ihmiset taistelevat niin kiihkeästi uskontonsa vuoksi, mitä pahemmaksi taistelu yltyy, sitä vaikeampi on luopua taistelun aloittaneista käsityksistä. Toisaalta, mitä rauhallisempaa ja parempaa elämää ihminen elää, sitä joustavampi hän ehkä pystyy olemaan myös henkisesti, hänellä on siihen varaa.

Asenteet myös periytyvät, olen itsekin perinyt paljon. Isäni pitää edelleen huolta siitä että perintö elää ja sellaista auktoriteettiahan on vaikea kyseenalaistaa.

Vaarallisimmat asenne ongelmat ja ajatushomeviljelmät ovat erilaiset pelot ja huolet. Niistä etukäteen murehtiminen on energiasyöppö turhimmasta päästä. Nuo ketkulaiset osaavat myös piiloutua muiden asioiden alle ja taakse. Ne tekevät syntipukeiksi muut ja aiheuttavat paljon surua ja murhetta huhuilullaan, juuri kun muuten olisi niin huoletonta ja kivaa.  Objektiivisuuden kehittäminen voi auttaa näidenkin kavereiden kukistamiseen. Jos elämänsä kykenee näkemään oikeassa mittasuhteessa maailmankaikkeuteen, niin ongelmatkin kutistuvat. Pulmat voi pakata pesupussiin, heittää sekaan armoa tahranpoistoaineeksi ja pestä koko pyykin valtameressä ( Itämerikin käy) avoimen horisontin edessä, tulokseksi saa kutistuneita pikku probleemeja.

Henkinen hereillä olo saattaa myös ajoittain vaatia ikävää omaan peilikuvaansa katsomista, tilanteissa joissa olisi helpompi syyttää ihan toisen näköistä naamaa, eri väristä, kokoista tai eri tavalla ääntelevää. Usein näkemättä jää että jäljet johtavat sylttytehtaalle ja sitä saa mitä tilaa. Siis ennen kuin lataa ja ampuu, pitäisi aina muistaa oma osuutensa asiaan ja toisen osapuolen näkökulma. Jos me tähän pystyisimme, sodathan tulisivat samantien mahdottomiksi. Heti kun nostat oman nyrkkisi hyökkääjää vastaan, olet vajonnut yhtä alas ja menettänyt oikeutesi valittaa toisen käytöksestä.

Henkinen hereillä olo vaatii siis vaivannäköä, mutta se myös palkitsee. Parhaimmillaan näkökyky todella paranee ja takkujen sijaan näkeekin koko kampauksen, tajuaa syitä ja seurauksia, saattaa jopa viisastua, mikä auttaa aina eteenpäin. Omaa osuuttaan tämän elämänpyörän rattaissa ei ehkä voi liiaksi korostaa, mutta ei sitä tarvitse vähätelläkään, ilman sinua olisi minunkin elämäni eri näköinen.

 

Pysytään hereillä!

ML

Muistoja Toholammilta

Isäni vanhemmat asuivat pienessä kauniissa kylässä Keski- Pohjanmaalla Toholammilla Lestijoen varrella. Koska vanhempani olivat muuttaneet Etelä- Suomeen töiden perässä, minulla on Pohjamaalta lähinnä vain kesämuistoja lapsuudesta. Muistan miten ilma oli paitsi puhdas ja raikas, myös täynnä tuoksuja navetasta ja viljapellolta. Isovanhempieni pihassa suhisivat suuret hopeapajut ja takapihalla oli valtava mansikkamaa. Ison navetan takana aukesivat viljapellot joelle asti.

Ihmiset kylässä olivat ahkeria ja vaatimattomia. Ison tuvan pöydän ympärille kokoontui usein väkeä kahvittelemaan, oman suvun lisäksi naapureita ja kylänmiehiä, ovi oli aina auki. Sankaritarinoita kerrottiin työnteosta, metsätöistä ja kiukkuisista sonneista. Joskus lauantai iltaisin saunan jälkeen, kai vähän Koskenkorvankin ansiosta, isoisän muistoja rintamalta ja evakoista, mutta niitä eivät lapset saaneet jäädä kuuntelemaan. Isoisäni oli ankara mies ja kova tekemään töitä. Sotavuosista ja evakkojen majoituksesta oli selvitty työtä tekemällä ja maata raivaamalla. Elämässä ei etsitty onnea tai elämyksiä, päivä oli hyvä kun heinä oli saatu puitua tai lehmä poikimaan. Sauna oli siunaus, siellä on isänikin syntynyt, siellä kylvettiin pois multa ja lanta, sieltä alkoi pyhäpäivä.

Elämä Toholammilla on varmaan muuttunut sitten lapsuusvuosieni, mutta uskon että nuoret siellä edelleen osallistuvat talon töihin ja kasvavat maata arvostaen. Noilla lakeuksilla eletään maasta ja karjasta, nuoret miehet pääsevät poikasina traktorin rattiin ja tytötkin oppivat talon töitä ennen kouluikää. Perheet ovat usein suuria ja sisaruksista opitaan pitämään huolta. Surulliset uutiset ovat viime päivinä kertoneet nuorista kuolon uhreista Toholammin teillä, pienelle kylälle se on suuri suru.

Kasvaa noita kaahari poikia täälläkin, kun kuulen sellaisen rallimiehen pöristelevän ohi, tiedän että aina jonkun elämä on vaarassa. Suomalainen mies kasvaa isiensä tarinoista, haluaa näyttää rohkeutensa, varsinkin kun kaverit on kyydissä. Kunpa me osaisimme kertoa pojillemme, mitä on olla oikeasti rohkea. Se ei ole esiintymistä, näyttämistä eikä yllytystä, se on vastuunkantoa ja taipumattomuutta. Sitä että ymmärtää miten suuri lahja elämä on ja miten kaunista on pystyä antamaan se myös eteenpäin.

 

ML

Vanha kuusi

Kuusen juuressa,

mullassa maassa,

vieressä juuren,

koti on pienten,

eläinten ja sienten,

turvan saavat sieltä, kuusi suojaa pientä.

Vaan mistä saa turvaa kuusi,

kenen olkaan painaa pään,

kuusen latvan piikikkään.

Yksin seisoo kuusi siellä,

metsätiellä,

yksin huojuu kuusen pää,

helmojen alle pienet jää,

ei kerro heille huoliaan,

ei esittele huonoja puoliaan.

Yksin seisoo kuusi siellä,

metsätiellä,
alla elää pieni väki,
oksissa sen kukkuu käki,
vuodet vaihtuu,
kuusi kuihtuu,
käpyjä kasvattaa,

ja sitten aivastaa,

 tsihh !

sinne lensi siemeniä,

tulee talvi, jäätyy maa,

kunnes uusi kevät saa,
uusia kuusia kasvattaa.

 

ML

Menestys vai menetys

Suomenkielen sana menestys eroaa yhdellä kirjaimella sanasta menetys. Ruotsinkielen sana framgång on sille sukua, mutta ruotsiksi menetys on förlust, eli ihan eri sana. Kertooko tämä jotain suomalaisesta kansanluonteesta? Se jolla onni on, se onnen kätkeköön..jne. Tuossa yhteydessä on jotain mielenkiintoista.

Mielestäni menestyminen tämän päivän maailmassa on monimutkainen juttu, määritelmä siitä, mitä on menestyä, pitäisi ehkä päivittää. Menestyneestä henkilöstä tulee ehkä vieläkin useimmille mieleen ensimmäisenä taloudellinen varakkuus. Ihminenhän voi toki menestyä työssään, opinnoissaan, tutkimuksissaan tai vaikka ihmissuhteissaan ihan ilmankin taloudellista varakkuuttakin, nykypäivänä se taitaa olla monen akateemisesti koulutetun kohtalokin. Silti status symboleita kerätään ympärille kertomaan viestiä muille; olen menestynyt. Kalliit autot ja kimaltelevat korut herättävät ihailua. Vai herättävätkö?

Äskettäin uutisoitiin että 85 ihmistä maailmassa omistaa yhtä paljon kuin koko maailman väestön köyhin puolisko eli 3,5 miljardia ihmistä yhteensä. Maailman varallisuus on siis kaikesta päätellen jakautunut varsin epätasaisesti. Silti jaksamme ihailla niitä, jotka kahmivat itselleen muita enemmän. Menestys, framgång on ihmiselle jonkinlainen vietti, jatkuvan kasvun ideologia, jokainen uusi sukupolvi edellistä vauraampi. Koko maapallon mittakaavassa on nyt kuitenkin taidettu tulla sellaiseen taitekohtaan, jossa luonnonvarojen hyödyntäminen ei enää voi jatkua entisellään, roskaamme ja tuhoamme enemmän kuin istutamme ja puhdistamme. Viime aikoina on uutisoitu massiivisista kalakuolemista eri puolilla maailman meriä, myös mehiläisiä kuolee mystisellä tavalla. Meillä ei ole edes tietoa mistä tämä johtuu. Tiedämme vain esim. että Fukushimasta on vuotanut radioaktiivista vettä miljoonia litroja maailman meriin, Kiinassa 60% pohjavedestä on saastunut juomakelvottomaksi ja Tyynellä merellä kelluu maailman suurin roskaläjä, ikuista muoviroskaa, lautta ulottuu Kalifornian rannikolta aina Japaniin asti. Tuo muoviroska pilkkoutuu ainoastaan pienemmiksi partikkeleiksi jolloin se kulkeutuu aina vaan suuremman eläinjoukon vatsaan, kuolettavasti.

Jos katsommekin näiden tietojen varassa menestymistä, sillä tuntuu tosiaan olevan kova hinta; kauniin pallomme monien lajien ja elinkelpoisuuden menetys. On siis todella korkea aika tehdä suunnanmuutos. Itse uskon että sen täytyy tapahtua meissä kaikissa, meidän täytyy päivittää ihanteemme ja myös menestymisen kaava. Mitä kaikkea voisi olla todellista hyvinvointia ihannoiva ja toteuttava menestyminen?

Menestystä sinulle toivottaen

ML

Oikean elämän Pilvipalvelut

Piti kirjoittaa tänään ihan muusta, mutta yllättävä suruviesti veikin ajatukset ihan toisaalle.

Kaikille teille jotka olette joutuneet viimeisten jäähyväisten äärelle, voimia. Elämä on aina liian lyhyt. Toisilla se loppuu yllättäen, toisilla hiipuu vähitellen, kaikilla se tuntuu jälkikäteen niin lyhyeltä hetkeltä.

Olen itse niitä, joilla on aina huono omatunto, kun yrittää huomioida yhtä, tulee kääntäneeksi selkänsä toiselle. Riittämättömyys on ainainen seuralainen. Elämä on aina niin paljon enemmän. Elämä on randomia, niin kuin nuorisolta olen oppinut. Elämä on epäoikeudenmukaista, elämä on yllätys.

Viimeaikoina on uutisoitu, että nuoriso lainaa vähemmän kirjoja ja käy vähemmän konserteissa. Nuoriso elää verkossa. Verkko on simultaani elämä, siellä tapahtuu aina jotain mielenkiintoista, siellä voi tapahtua mitä vaan. Verkko muuttaa käsitystämme elämästä. Verkossa elämä on ikuista, siellä kuolleetkin elävät. Lähimmäisensä voi tallentaa ja ladata uudelleen ja uudelleen. Verkossa kuolemaa ei ole. Ihminen on jo luonut itselleen ikuisen elämän.

Verkossa voi myös valita, siellä voi luoda elämästään paitsi ikuista, myös jotakin mitä muuten ei voi. Siellä voi valita pois kaiken mitä oikeasti pitää kestää, sietää ja jaksaa. Verkossa sinä olet luoja, sinä päätät.

Oikeassa elämässä hiekka valuu tiimalasissa, eikä meistä kukaan tiedä miten kauan. Oikeassa elämässä valintoja ei voi uusia, tekoja deletoida. Oikeasta elämästä päättää joku muu. Oikeassa elämässä jokainen kohtaaminen on suuri mahdollisuus, jokainen uusi aamu suuri lahja. ” Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” Lausuttiin kerran vuorisaarnassa. Tämän haluaisin muistaa joka päivä, ei siksi etten välittäisi tulevasta, vaan siksi että välittäisin tästä päivästä, oikeasta elämästä.

 

Pidetään huolta toisistamme.

 

ML

Iloisen veronmaksajan paratiisista päivää!

Usko tai älä, yritän kyllä jättää ajattelemisen itseäni viisaammille tai ainakin heille, joilla virkansa puolestakin on siihen paremmin aikaa, mutta nyt on taas ihan pakko. Fasten your seatbelts please, tämä kyyti voi paikoittain olla pomppuista.

Kiinnostuin Mikael Pentikäisen kirjasta Luottamus, se osoittautuikin kirjaksi johtajuudesta. Siitä asti tuo teema on seurannut minua kiinteästi kuin kissankarvat vaatteissani. Me ihmiset tunnumme kaipaavan johtajia, auktoriteettejä. Hyvinvointi- ja huonostivointi tilanteissa vähän eri tavalla. Varsinkin tällaiset taloudellisesti epävarmat ajat tuntuvat tarjoavan tilaisuuksia valtaa kahmiville. Individualistista länttä johdetaan eri tavalla kuin kovaan kuriin tottunutta itää. Meillä etsitään ehkä enemmän diplomaattia tai esikuvaa, Venäjällä taas valta lahjoitetaan johtajalle joka osoittaa kykyä kovaan kurinpitoon ja pullisteluun.

Mielenkiintoisinta asiassa on, että lopullisen mandaatin ja vallan valtikan antaa aina kansa. Kamalinkaan diktaattori ei pysty ikuisesti valtaa pitämään, jos kansa ei sitä halua. ( toivon että Pohjois- Koreankin tilanne tässä suhteessa pian muuttuu) Diktaattoreita on viime aikoina kaatunut kuin keiloja, se on osoitus siitä, että ei ole yhdentekevää mitä me kansalaiset ajattelemme. Ja meidän on syytä ajatella!

Talouskurimuksessa kamppailevaa eurooppaa on haluttu viimeaikoina johtaa pankkien ja taloushallinnon johdolla mm. mantralla ” muuta vaihtoehtoa ei ole”. Silti vaihtoehtoja aina on. Yhden niistä on esitellyt Islanti. Toinen, pienempi, mutta kotimainen ääni on radikaalipappi Kai Sadinmaa, joka haluaisi että kirkko ottaisi tiukemmin kantaa riistokapitalismia vastaan. Hänen mukaansa Jeesus oli poliittinen toimija joka kritisoi aikansa talousjärjestelmää. Sadinmaan ajatuksissa on jotain puoleensavetävää, luottoluokitus ja kilpailukyky paasaajille pitäisi jonkun pystyä asettumaan vastavoimaksi. Kristillisen jakamisen tärkeydestäkin pitäisi jonkun saarnata, eikä vain saarnata, vaan osoittaa sitä myös teoin.

Sillä ahneuden alttarilla väkeä riittää. Rahalla on ihmeellinen voima, se voi taivuttaa ihmisen taistolaisuudesta veropakolaiseksi muutamassa kymmenessä vuodessa. Tällainen moraaliton selkäranka ei tunne kiitollisuutta, sen enempää kuin uskollisuuttakaan sitä rintaa kohti, joka sitä on ruokkinut.
Jokainen jolla sydän ja aivot toimivat vielä elimellisessä yhteistyössä tajuaa, että tulevaisuudessa kansakuntien kilpailukyky ei ole palkka kysymys. Sademetsiä tuhotaan n. 20 000 neliökilometriä vuosittain ja ruoantuotannon pitäisi lisääntyä n. 75% vuoteen 2050 mennessä, jotta koko maailmanväestö kyettäisiin ruokkimaan. Kaikenlainen roskaaminen, saastuttaminen ja luonnonvarojen tuhoaminen lisääntyy. Kysymys on pallomme tulevaisuudesta, siitä miten hyvin me kansakuntina pystymme säilyttämään edellytykset elämään. Vaikuttaa siltä, että joissakin maissa strategiaksi on otettu pääomien houkutteleminen maahan verotusta helpottamalla, sillä ehkä varaudutaan tulevaisuuteen paremmin kuin puolustusvoimia kehittämällä. Silti taloudellinen eriarvoisuus on myös paha uhka, jos yhteiskunta jakautuu pahasti köyhiin ja rikkaisiin, on se koko kansalle suuri turvallisuusuhka.

Toivoa antavat onneksi monet nuoret täällä Suomessakin. He ovat nähneet riittävästi maailmaa ymmärtääkseen että Suomi on meille suomalaisille maailman paras paikka ja sitä voi kehittää aina paremmaksi.  Peliyhtiö Supercell maksaa tänä vuonna veroja 260 miljoonaa euroa, tällaisia jättiveroja on aikaisemmin saatu vain Nokialta. Suomalaisen energiayhtiön St1 :sen pääomistaja Mika Anttonen on sanonut että palkkojen alentaminen pitäisi aloittaa eliitistä, toimi jolla tasavaltamme presidentti Sauli Niinistökin jo näytti esimerkkiä. Jotta aurinko paistaisi risukasaan tulevaisuudessakin, tarvitaan iloisia veronmaksajia ja oikeudenmukaisuuden puolustajia, sillä oikeasti vahva on vain se, joka tuntee heikkoutensa ja antaa sen vahvistua!

 

Pidetään huolta toisistamme!

ML