Jättikatastrofit ja väittelyn jalo taito

Osallistuin juuri facebookissa käytyyn pikku väittelyyn. Tapaus jota ei usein satu, herkkänä ihmisenä pyrin yleensä välttelemään konflikti tilanteita. Tällä kertaa aiheena olleet luontoarvot ja niitä koskeva kunnallinen päätöksen teko, olivat minulle vaan liian tärkeät.

Kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin meitä suomalaisia pitäisi rohkaista paljon nykyistä enemmän keskustelemaan julkisesti ja väittelemään rakentavasti. Emme ole siinä erityisiä luonnonlahjakkuuksia.

Oppia voisimme ottaa ainakin naapureiltamme Ruotsista ja kuulemma myös Israelista, jossa esiintyy myös vahvaa argumentoinnin ja väittelyn taitoa. Olennaistahan tuossa väittelemisessä on, että asian erilaiset näkökulmat tulevat esille ja jaetuiksi, ei niinkään oikeassa oleminen. Itselleni on aina ollut vaikeaa vastaan sanominen, kun en haluaisi pahoittaa toisen mieltä. Pelkällä myötäilyllä asiat eivät kuitenkaan etene ja siinä onkin koko jutun idea, yhdessä ja eri puolilta tarkasteltuna asia löytää kaikki ulottuvuutensa. Meitä kaikkia koskevassa päätöksen teossa tällainen keskustelu ja väittelykin olisi välttämätöntä, jotta demokratia toteutuisi.

Liian usein kuitenkin tyydytään valittamaan jälkikäteen jo tehtyjä päätöksiä, ehkä siitäkin syystä että keskustelua ja varsinkaan väittelyä ei vaan osata synnyttää.Taidonpuutteessa ja varsinkin netissä, käy usein niin, että keskustelu saa ala-arvoisen luonteen, puututaan henkilökohtaisuuksiin tai pyritään nolaamaan vastustaja. Oikeassa väittelyssä toisen täytyy myös antaa vetäytyä arvokkaasti ja itsekin saa muuttaa mielipidettään, niin halutessaan. Juoksuhautoja ei tarvitse kaivaa eikä kaunoja kantaa, seuraavassa asiassa ollaankin taas kenties yhtä mieltä.

Ihanne olisi, jos pääsisi sellaiseen tilanteeseen että väittelystä voisi nauttia, voisi puhua jopa rakkaista vastustajista. Hedelmällisintähän väittely on silloin, kun vastassa on oman sarjan ottelija, tasa vahva vastustaja, joka osaa perustella omat argumenttinsa asiallisesti, mutta jonka maailmankuva on jollain tavalla vähän erilainen. Tarkoitushan on väittelyssäkin oppia uutta ja opettaakin saa, muttei karttakeppiä lyömällä.

Minusta tällainen edelleen liian tuppisuinen kansa on liian helppo maalitaulu erilaisille erehdyksille. Suurissa asioissa kuten energiatalous, keskustelua kaivataan kipeimmin ja Talvivaaran kaltaisilta jättikatastrofeiltakin olisi voitu välttyä jos asiaa olisi perusteellisemmin puitu etukäteen. Olemme edelleen liian hyväuskoisia ja luottavaisia, jossain tapauksissa ahneuskin vain voittaa.

 Edistys ei aina tule ulkoa, suuret kansainväliset yritykset eivät välttämättä tule tänne hyväntekijöiksi vaan päinvastoin. Toisaalta yhteisistä kassoista, joihin meilläkin on eurooppalaisina oikeus, pitäisi myös osata hakea rahoitusta ja tukea. Voisimme myös varmasti kehittyä oman osaamisemme markkinoinnissa ja myynnissä. Kansainvälisen kaupan teossa vasta- argumentteja ei tarvitse aina ottaa annetusti, vaan niihin pitäisi osata kohteliaasti ja sitkeästi vastata, kunnes kaupat voisi kaapata kotiin. Maailmalla kylmien faktojen pöytään latominen on kylmää, jäämies mentaliteetilla ei liike- elämässä pärjää. Se mikä meistä on usein suoraa ja rehellistä, voi toisessa kulttuurissa olla töykeää ja tungettelevaa.

Turvallisuudenkin ensimmäinen tae on avoimuus ja sanan vapaus, asia jossa myös on dramaattiset erot naapurimaidemme välillä. Ei ihme ettei se meillekään ole aina ollut itsestäänselvyys. Sananvapaudessakin on tietysti omat vastuunsa, sitä täytyy toteuttaa hyvien tapojen rajoissa, ei ole vapautta loukata toisen henkilökohtaista uskoa tai heikkoutta. Kaikesta voi siis päätellä että väittely vaatii harjoitusta ja paranee sen myötä, ehkä väittelykin voitaisiin ottaa kouluaineeksi, vai väitätkö vastaan?

 

ML