Olen pian yhtä vanha kuin äitini oli kuollessaan. Se tuntuu
siltä kuin kirjastani olisi sivut loppumassa, kuin olisin tulossa päättyvän kadun
päähän. Kynä vielä kirjoittaa, mutta muste on jo loppumassa. Se on tietenkin
ihan absurdi ajatus, enhän ole enää symbioosissa elävä vastasyntynyt, vaan
elänyt omaa elämääni kohta 50 vuotta. Osa minusta uskoo sen edelleen
jatkuvankin, mutta joku toinen osa on paniikissa, tähänkö se nyt päättyy, näin
pian? Minulla ei ole vanhemman mallia elämästä yli 51 vuotiaana. Tämä on ollut
surun vuosi, yhdelle lähimmäisistäni matka päättyi tänä vuonna.
Käsityöläisenä olen haalinut työkaluja ja materiaaleja koko
elämäni. Viimeisin hankintani oli grafiikan prässi, nuoruuden haaveeni. Olin jo
maksanut sen, kun tuo kuolemanpelkoinen peikkoni alkoi pomppia olkapäälläni ja
kirkua korvaani; mitä sinä sillä teet? Sinähän kuolet, et voi jättää sitä
muiden kiusaksi! Tuli kiire järjestellä prässille uusi koti, elinvoimaisempi
piirtäjä. Minullehan tulee kohta valomerkki, tarjoilu loppuu, keittiö on
kiinni.
Mitä tekee suomalainen kun ahdistaa? No menee tietenkin metsään.
Mustikoita voi kerätä, niitä on mukava jättää muistoksi. Ensin en löytänyt kuin
paljaita varsia, lehdettömiä varpuja. Tuntui pahalta. Nyt luontokin jo tietää
että tuolle ei tarjoilla, maksakoon laskunsa ja poistukoon. Jatkoin silti
vielä, aloin löytää vihreitäkin varpuja ja mustikankin sieltä täältä, lopulta
oikein muhkeina notkuvia ryppäitä. Ja kun olin aikani poiminut, huomasin
mustikoiden alla vielä suppilovahveroitakin, jopa pienen piiraskokoelman!
Liikutuin niin, että silmät vettyivät. Siinä ne olivat, minullekin vielä
tarjolla. Minut oli nähty ja rukouksiini vastattu.
Katsoin metsää, aurinko siivilöityi oksistossa ja vihreä
sammalmatto kumpuili edessäni. Metsä oli täynnä elämää. Se elämä ei huolehdi
huomisesta eikä murehdi menneitä, se vain elää jokaisen hetken joka sille
annetaan. Metsä ei lakkaa elämästä, vaikka osa sen linnuista muuttaa talveksi
etelään ja osa eläimistä kaivautuu nukkumaan. Puitakin saattaa kaatua tai
kuollakin, mutta metsä ei kuole. Tajusin etten minäkään, olen osa tätä metsää
ja ne läheisenikin jotka ovat poissa, ovat osa metsää. Tärkeää on elää tämä
hetki nyt, niin hyvin kuin osaan ja oppia.
Kuolema olisi jos toiset lähtisivät ja toiset jäisivät,
mutta elämään kuuluu, että me kaikki lähdemme. Synnymme ja kuolemme. Hilkka
Olkinuoralta opin, että suru ei ole jana, vaan enemmänkin spiraali, se ei ala
ja lopu, vaan se kulkee mukana ja kuristaa välillä kovemmin, välillä löyhemmin.
Se on mukana minun vuosirenkaissani.
Leivoin sienistä ja mustikoista piirakat, eikä ne koskaan
ole maistuneet paremmilta.
Haluan myös kiittää Hilkka Olkinuoraa tuesta surussani ja
kaikkia ystäviäni, lämmin halaus kaikille jotka elävät pelossa tai surussa, eletään
yhdessä!
ML
