Maassaolijat ja maahantulijat

Kun turvapaikanhakija näkee linja-auton ikkunasta ensimmäisen kerran suomalaisia, hän näkee kaksi erilaista ryhmää; toisen värikkään ja iloisen joukon jonka kylteissä lukee: Welcome, ja toisen mustiin pukeutuneen vihaisen joukon, jonka kylteissä lukee: Go home.

Sallinette tähän väliin vähän värioppia. Perusvärit keltainen, punainen ja sininen, niiden välivärit oranssi, violetti ja vihreä sekä kaikki niistä sekoitettava lähes mittaamaton määrä sävyjä,on aina ollut kiehtova osa ihmisen kulttuurihistoriaa. Jo tuhansia vuosia sitten on ihminen eripuolella maailmaa todennut värien erilaiset aallonpituudet, niiden erilaiset vahvuudet ja tehnyt johtopäätöksiä värien vaikutuksesta ihmiseen. Jo nämä hyvin vanhat teoriat toteavat, että tasapainoon päästäkseen ihminen tarvitsee erilaisia värejä, erilaisia vahvuuksia. Väreihin suhtautuminen vaihtelee suuresti sekä yksilöiden välillä, että niiden sisällä, elämäntilanteiden ja vaikka vuodenaikojenkin mukaan. Väreillä on hyvää tekevä vaikutus.

Musta ei ole väri, musta on kaikkien värien sammutettu sekoitus. Värit tarvitsevat valoa näkyäkseen, musta on musta valossakin. Musta on urbaani suojaväri, se ei paljasta mitään, se ei ilmaise mitään, sitä ei voi kritisoida. Mustalla ei ole heikkouksia, koska sillä ei ole luonnetta. Musta on pimeyden väri, kuin kameran linssi, jossa on suojus päällä. Mustiin pukeutuneet mielenosoittajat ovat kuin Erakkorapuja jotka kaivautuvat hiekkaan nahkaansa luomaan, he kauhovat enemmän hiekkaa päälleen ja heitä lähestyvää on vastassa vain terävät sakset. Nämä ”mustat” ihmiset vihaavat mustia ihmisiä. He pelkäävät kaikkea sitä mitä eivät ole itse, kaikkea sitä mikä on tarpeeksi erilaista. Näiden ihmisten taustalta löytyy tragedioita, koulukiusaamista, oppimisvaikeuksia, päihdeongelmia. Heidän keltainen aurinkonsa on sammunut, punainen tulensa on jäähtynyt ja sininen puhtautensa on likaantunut. Musta on myös surun ja menetysten väri, mustiin pukeutuneet mielenosoittajat ovat haudanneet vihreän toivonsa, oranssin lähimmäisen rakkautensa ja violetin luovuutensa. He ovat jatkuvalla puolustuskannalla koska kokevat olevansa uhreja, heillä on mustat vaatteet koska niissä ei lika näy.

Palataan turvapaikanhakijaan, hän on juuri tehnyt tuhansien kilometrien hengenvaarallisen matkan pelkän toivon varassa. Tuhotun kotinsa naapurimaahan jäi vielä suurempi joukko läheisiä, naapureita ja sukulaisia, koska he eivät kyenneet lähtemään. Hän katselee näitä kahta mieltään osoittavaa joukkoa lasin takaa ja ajattelee, I have seen it all. Olen nähnyt sen kaiken, se alkoi mielenosoituksina, yltyi vähitellen väkivaltaiseksi kunnes riistäytyi lopulta aseelliseksi taisteluksi joka tuhosi kaiken ja jolle ei näy loppua. Turvapaikanhakija tietää että tuolla lasin takana kysymys ei ole hänestä, vaan noista ihmisistä itsestään, heidän omasta maastaan ja kyvystään elää siellä yhdessä.

ML

Pakkojen Suomi

Suomessa on pakkoruotsi, pakkolait ja pakkotoimenpiteet pakolaisten auttamiseksi. Miksi meillä on tällainen ainutlaatuinen tapa kuvata positiivista pyrkimystä noin negatiivisesti, onko ihan pakko?

Pakkoterminologian alta paljastuu vastustus, muutenhan pakkoa ei tarvittaisi. Ruotsinkieltä vastustetaan, demokraattisesti valitun hallituksen toimia vastustetaan, sotaa ja hätää pakenevia ihmisiä vastustetaan. Some on mahdollistanut loppumattomat mahdollisuudet vastustaa milloin mitäkin asiaa. Tietenkin asioihin liittyy aina ongelmia ja useampia näkökulmia, mutta voitaisiinko vähitellen siirtyä tästä kulttuurista eteenpäin, jossa ajetaan ensin sataa päin seinää ja aloitetaan sitten vasta neuvottelemaan törmäyksen jo tapahduttua?

Suomessa on puhuttu paljon huonosta johtamiskulttuurista ja ylhäältäpäin pelolla johtamisesta. Ilmeisesti tämän vastapainoksi on syntynyt pakkopuhe. Meillä on vielä matkaa ruotsalaistyyppiseen konsensuskeskusteluun, jossa eri osapuolet sitoutetaan päätöksien toimeenpanoon, tuomalla aidosti esiin kaikkien näkökulmat. Meidän kulttuurillamme on varmasti pitkät historialliset juuret ajoissa, jolloin meitä johdettiin vahvemmista naapurivaltioista. Huonolla itsetunnolla ja vastaan änkyröimisellä on luultavasti juuret tuossa samassa maassa. Ilmiöönhän kuuluu se ikuisesti vastaanpanevien joukko, jonka elämäntehtävä tuntuu ikuisesti olevan oppositiossa, silloinkin kun heidän edustajansa pääsee hallitukseen ( perussuomalaiset) he eroavat mieluummin puolueesta kuin kantavat vastuuta. Tämä osoittanee miten paljon helpompaa vastustaminen on kuin vastuunkantaminen. Vaikeiden päätösten tekeminen harvoin on yksimielistä eikä tulevaisuuteen ole helppo nähdä.

Malttamattomana ihmisenä näen tuon vastustamisen kulttuurin turhaa aikaa ja energiaa vieväksi, se pitäisi säästää tilanteisiin jossa sitä todella tarvitaan. Molemmat osapuolet, vastustajat ja vastuunkantajat voisivat sensijaan lähestyä toisiaan jo ennen yhteentörmäystä. Suomen suurinpiin kuuluneen vientiyrityksen Stora Enson entinen toimitusjohtaja Jouko Karvinen haluaisi ottaa mukaan päätöksen tekoon nuoria ja maahanmuuttajia. Hänen mukaansa johtoryhmät koostuvat kokeneista johtajista jotka katsovat tulevaisuuteen peruutuspeilin kautta. He eivät osaa kysyä oikeita ja ”tyhmiäkin” kysymyksiä. Kokemuksen ja kokemattomuuden yhdistäminen on se juttu, hän kertoo.

Tätä dialogiahan on jo peräänkuulutettu. Mitä suurempia muutoksia elämme ja mitä turvattomammaksi itsemme tunnemme, sitä helpompihan on turvautua vain vanhaan ja turvalliseksi koettuun. Teknologian kehittyessä ja maailman yhdentyessä, nuo vanhat mallit vain tuskin enää toimivat. Vahvan johtajan etsimisen sijaan, meidän tulisikin luultavasti kääntää katseemme rohkeasti tulevaan ja ottaa mukaan päätöksen tekoon ne ihmiset joille tulevaisuus on oikeasti henkilökohtainen intressi. Samoin kun globalisaation edetessä kulttuurit väistämättä näyttävät sekoittuvan ja meidän tulisi kuunnella niitä tulevaisuuden suomalaisia, joilla on ihan toisenlaiset lähtökohdat kuin Suomessa syntyneillä. Siis se hattuja ja helmoja itselleen askarrellut Ku Klux Klaani mieskin pitäisi ottaa mukaan Suomi brändäysryhmään, hänelle pitäisi kertoa mikä on Suomen vientikaupan osuus taloudessamme ja hänet pitäisi tutustuttaa muista kulttuureista tuleviin osaajiin, sillä oma-aloitteisuuttahan hän on osoittanut ja halua vaikuttaa. Hänet olisi saatava ottamaan aidosti vastuuta teoistaan.

Kokemustakin tarvitaan, mutta nopean teknologisen kehityksen myötä vauhti on niin hurjaa että muutosvastarinta on hukkaan heitettyä energiaa. Väistämättömän vastustaminen on paitsi turhaa, myös tyhmää. Suomi ei voi elää omassa hiidenkivikuopassaan, vaan täsmälleen samalla kaltevalla pallon pinnalla kuin muutkin kansat. Pallon ydin on yhteinen. Vastustamisen sijaan voitaisiinkin keskittyä näkemään se positiivinen joka muutoksessa aina on ja tarttua siihen. Jos halutaan päästä eteenpäin täytyy ottaa tukeva etukeno ja kulkea valoa kohti.

Valoisaa päivänjatkoa!

ML

Kyllä nyt hävettää

Luin juuri terapeutti ja teologi Tommy Hellstenin ajatuksia häpeästä. Hänen mukaansa yksinäisyys yhteiskunnassamme lisääntyy, koska emme enää uskalla näyttää heikkouttamme toisillemme emmekä tarvita toisiamme. Emme näe arvoa omassa inhimillisyydessämme vaan pelkäämme sitä ja kiellämme sen.

Kauniiden ja rohkeiden maailmassa jokaisella on rakennekynnet ja irtoripset, sekä proteiinilisillä pumpatut lihakset. Kauniiden ja rohkeiden maailmassa ei ole niin väliä onko kauneus aitoa. Kun sen ulkoisen kauneuden rakentamisesta on tullut niin tärkeää, ei aikaa tai energiaa enää jää rakentaa sisäistä kauneutta. Onko sillä niin väliäkään, kun ei kukaan ehdi tai jaksa kiinnostua siitä kuitenkaan. Nopeat syövät hitaat ja hidasta on enää syöminen.

Minun ikäpolveni ihminen katselee kummissaan nuoria tosi tv:ssä, eikö niitä yhtään hävetä? Myötähäpeäni on kasvanut jo niin suureksi, että en pysty noita ohjelmia edes katsomaan. Noiden nuorten on elettävä tuon kanssa koko elämänsä, jokaisen uuden ihmisen tavatessaan, jokaista uutta työpaikkaa hakiessaan, lastensa vanhempina. Maailma on verkossa, jokainen moka ja itsensä paljastus säilyy siellä ikuisesti.

Minä olen aina tuntenut häpeää helposti, olen aina tuntenut, liiankin paljon. Kun täytin seitsemän vuotta, äitini leikkasi syntymäpäiväkakustani ensin palan mummille. Minä onneton olin jostain oppinut että syntymäpäiväsankari saa ensimmäisen palan ja ilmoitin siitä. Tarvittiin vain yksi katse äidiltä ja minä olin tukehtua häpeääni. Muistan tuon häpeän edelleen, neljänkymmenen vuoden jälkeen. Suhteeni häpeään on toki muuttunut iän myötä. Siinä missä sen oikean pojan tapaaminen väärissä vaatteissa saattoi olla melkein maailmanloppu nuorena, kannan kehoni ja vaatteeni nykyään paljon rennommin. Häpeää voi silti edelleen tuntea niin että tuntee tukehtuvansa. Joskus siihen voi riittää vain muutama varomaton sana facebookissa.

Häpeä on omituinen tunne, koska se voi sekä kutistaa ihmistä, että olla ihmisyyden kannalta olennaisen tärkeä. Ilman kykyä häpeään, ihmisestähän tulee luultavasti täysin häikäilemätön ja hän kadottaa kykynsä ottaa vastuuta teoistaan. Kadottaa mahdollisuutensa katumukseen. Ihminen joka on tullut nähdyksi ja rakastetuksi on oppinut elämään häpeänsä kanssa, on oppinut eron häpeällisten tekojensa ja itsensä välillä. Virheistään huolimatta häntä on rakastettu. Jos tätä ei opi lapsena, jää tuo häpeä muistuttamaan ihmistä heikkoudesta ja epäonnistumisesta. Aikojen kuluessa ihmisellä on ollut varmasti monia tapoja torjua tuota mitättömäksi tekevää häpeäänsä. Kuninkailla hoveissa on ollut narreja naurattamassa ja työpaikoilla kiusattuja helpottamassa toisten tunteita riittämättömyydestä. Yksi vastenmielinen ilmiö on television mokaus ja nolausohjelmat, heikoimmat lenkit. Kaikki ne tarjoavat kollektiivisen mahdollisuuden siirtää oma häpeän tunteensa toiseen ihmiseen, tuntea paremmuutta.

Parhaiten ihminen oppii elämään häpeänsä kanssa rakastamalla, itseään ja muita. Vahva ihminen ei tunne tarvetta nauraa heikommilleen tai erilaisille kuin itse on. Vahvan ihmisen ei tarvitse myöskään pelätä erilaisuutta. Maailman ääriliikkeet syntyvät heikkoudesta, nurkkaan ajetun kokemuksesta. Toisen heikkous synnyttää vihaa toisessa itsensä heikoksi tuntevassa, mahdollisuuden siirtää oma huonommuuden tunteensa toiseen joka on vielä surkeampi. Vahvalla ihmisellä on terve luottamus elämään, että elämä kantaa ja rakkaus voittaa, vaikeistakin ajoista ja ilmiöistä huolimatta. Vahvalla ihmisellä on varaa auttaa.

Toivon että nuo nuorten tosi tv ohjelmat ovat myös positiivinen merkki sellaisen rakkauden lisääntymisestä jossa ihminen uskaltaa myös mokata ja paljastaa itsensä. Ja toivon myös että rakkauteen olisi myös maailmanlaajuisesti paremmin varaa ja resursseja.

ML

Tahtoisin olla kirjavaihoinen

Meillä on kotona kissaveljekset, toinen on tummaihoinen ja toinen vaalea ( tämän olen päätellyt niiden tassupallojen ihonväreistä ). Päältäpäin ne ovat molemmat harmaakarvaisia, mutta kun tarkemmin katsoo, karvassa on raitoja ja vaaleaihoisellakin mustia laikkuja ihossa. Tämä on tietysti genetiikkaa, mutta kuvitellapa että me ihmisetkin olisimme ulospäin sitä mitä olemme sisältäpäin, laikukkaita, raidallisia tai pilkullisia. Että meissä näkyisi ulospäinkin se geenien sekamelska joka meistä on tehnyt sen mitä olemme. Onhan meissä toki ”puoliverisiä” vaaleantummia tai mustahiuksisia sinisilmäisiä ja niin edelleen, mutta rajat ovat silti toistaiseksi aika selkeitä, ainakin täällä Suomessa. Silti meissä kaikissa on perintöä pitkältä ajalta ja vaaleimmissakin suvuissa on taaksepäin mentäessä ollut joku tummaihoinen.

Olisipa siis hauskaa jos syntyisimme kaikki kirjavina, mikä yksinkertainen ratkaisu rasismia vastaan se olisi. Silloin ei voisi enää päätellä ihonväristä kuka on syntynyt missäkin, kuka on naapurikylästä tai kuka paennut jostain mihin ei voinut jäädä. Ennakkoluuleminen vähenisi, ihmiset joutuisivat oikeasti kohtaamaan ensin toisensa yksilöinä ja muodostamaan vasta sen jälkeen käsityksensä toisesta. Sehän olisi suorastaan maailmanjärjestystä järisyttävä muutos niille, jotka ovat järjestäneet maailmansa ihonvärien mukaan.

Globalisaatio eli mannertenvälisten yhteyksien lisääntyminen on voimakkaasti käynnissä, se johtaa siihen, että ihonvärit väistämättä sekoittuvat entistä enemmän. Yksilöt voivat vapaasti muuttaa ( paitsi ehkä pohjois-korealaiset yksilöt ) maapallon laidoilta toiselle ja viedä geeniperimänsä mukanaan. Perinteisesti ja evoluutiossa se on tarkoittanut pelkästään hyvää, uutta verta ja perimää on ennenkin jopa lähdetty vartavasten hakemaankin, koska sisäsiittoisuus aiheuttaa tunnetusti paljon sairautta ja heikkoutta. Omaa geeniperintöä jaetaan myös julmasti raiskaamalla, yhtenä sodankäynnin muotona, kaikissa sodissa. Geenien sekoittumista on maapallon historiassa säädelleet monenlaiset luonnonolosuhteet kuten jääkaudet, kuivuus tai yksinkertaisesti maapallon pinnanmuodostus merineen ja vuoristoineen. Me olemme eläneet tuossa suhteessa rauhallista aikaa, ilman suurta jääkautta tai kuivuutta, ilman pahoja historian ”pullonkauloja” kuten mustaa surmaa, joka olisi vähentänyt radikaalisti väkeä omilta asuinseuduiltamme. Väkemme on lisääntynyt ja on väistämätön tosiasia että se hakeutuu uusille sijoille sieltä missä elämisen olosuhteet käyvät hankaliksi.

Tästä huolestuneita lohduttaa varmasti se, että ihminen on myös laumaeläin, suurinta osaa meistä sitoo yhteen lähimmäiset ja se tuttu ympäristö johon olemme syntyneet. Tämä on käsittääkseni kaikkia kansoja yhdistävä piirre. Ihmiset keskimäärin haluavat luonnostaan elää syinnyinmaissaan. Luomme kulttuureja joilla on pitkät perinteet ja juuri näiden kulttuurien sekoittuminen aiheuttaakin ongelmia. Silti tässäkin kohtaa olisi hyvä muistaa, että samoin kuin uudet geenit vahvistavat perimää, myös uudet kulttuuriset tavat vahvistavat kulttuureja. Yksikään kulttuuri ei ole kaikilta tavoiltaan pelkästään positiivinen ja pahinta on, että oman kulttuurinsa heikkouksille sokaistuu. Kansainvälisessä maailmassa pärjää kun ymmärtää erilisia tapoja ja osaa toimia kansainvälisesti. Mitä pienempi ja suljetumpi kulttuuriperimä, sitä enemmän se hyötyy uusista vaikutteista.

Tämänhän me kaikki tiedämme, eikö? Se vain tuntuu unohtuvan sen pelon edessä mitä äärimmäisen epätoivoiset ja rikolliset ääriliikkeet saavat aikaan. Lähimmäisestään välittävä ja rauhassa elävä ihminen on vielä enemmistössä, eletään sen mukaan ja sen hyväksi.

Rauhallista päivänjatkoa!

ML

Minun Siperiani ja sen opetukset

Minä olin kiihkeän idealistinen kun olin nuori. Lähdin opiskelemaan vaatesuunnittelua koska omintakeisella logiikalla päättelin, että siinä voisin yhdistää kiinnostukseni ihmiseen, psykologiaan, estetiikkaan ja taiteeseen. Vaatehan on ihmistä lähinnä oleva taideteos. Silloisen Taideteollisen korkeakoulun vaatesuunnittelun laitoksella valkein purjein lipuva idealistialukseni törmäsi sitten realismin jäävuoreen heti ekana vuonna. ( Tai ehkä paremminkin pikkuinen Rätticitikkani ajautui suurelle saksalaiselle moottoritielle.) Minä halusin tehdä vaatteita ihmisenä ihmiselle, kuvittelin että saisin opiskella jännittävän sekoituksen antropologiaa ja psykologiaa, että saisin pohtia miksi ihmisestä on kehittynyt karvaton ja luoda uuden hyvinvoivasti vaatetetun ihmisen. Ensimmäisellä kurssilla eteemme lyötiin eurooppalaiset trendikartat ja sesongin värit. Se siitä psykologiasta, vaatteen suunnitteleminen on teollisuutta, sitä ohjaa isot kihot jotka päättävät värit ja linjat joiden nuottien mukaan on tanssittava, mikäli mielii töitä tehdä.

Ymmärrän siis nuoren mielen idealismia, ymmärrän pelkoja ja vierautta. Rakkaimpia ajatuksiani oli, että työ puhuu kyllä puolestaan, kunhan keskityt omaan annettavaasi, teet työsi niin hyvin kuin ikinä osaat, se riittää. Siperia opettaa ja nälkä. Meitä on tällä pallolla aika monta, eikä ketään välttämättä kiinnosta sinun hyvin tehty työsi, jos et osaa sitä myydä. Kysymys on suhteista, kahden välisistä ja kansojen välisistä, aina kannattaa etsiä ratkaisuja toisten ongelmiin, niille löytyy kysyntää, niitä saa myytyä. Kyllä omastaan saa olla ylpeä ja kulttuuristaan kiitollinen, mutta sillä ei viedä eikä tuoda, eikä nykyisessä maailmassa mikään valtio voi toimia täysin omavaraisesti.

Ei minusta tullut koskaan teollista vaatesuunnittelijaa, tuli vain todella huono opiskelija ( teollisuuden kannalta), kolusin läpi kaikkia muita sivuaineita niin paljon kuin sain ja tein lopputyöni muotokuvamaalauksista. Mutta jos jotain opin, se oli juuri tuo yhteistyön tärkeys, verkostoitumista en todellakaan osaa vieläkään, mutta avoimuutta olen opetellut. Ja juuri sitä haluaisin opettaa nuoremmillenikin. Sulkeutumisen tie on umpikuja, erilaisuuteen ja uusiin ihmisiin tutustuminen on pelottavaa ja joskus ihan syystäkin, mutta se on ainoa vaihtoehtomme hengissä selviytymiselle. Ystäviä ja liittolaisia on hankittava mahdollisimman monen kulttuurin sisältä, mitä enemmän ihmiset liittoutuvat yhteen, sitä vähemmän he asettuvat toisiaan vastaan.

ML

Kuka pelkää mustaa miestä?

Pienessä pohjois- espoolaisessa kylässä leikittiin minun lapsuudessani 70- 80 lukujen vaihteessa juoksuleikkiä nimeltä; Kuka pelkää mustaa miestä. Idea oli että ”musta mies” seisoi kahdella viivalla rajatun alueen sisällä ja yritti ottaa kiinni muita, jotka juoksivat viivalta toiselle, kiinni jääneet jäivät mustiksi miehiksi. Veikkaan että meistä, sen ajan lapsista, kukaan ei henkilökohtaisesti tuntenut vielä yhtään mustaa miestä oikeasti. Nyt on varmasti toisin.

Tuon leikin teho perustui pelkoon. Wikipedian mukaan pelko on kaikille ihmisille ja eläimille yhteinen tunne, joka liittyy tavallisesti todellisen ulkoisen vaaran havaitsemiseen ja jonka oireet ovat sisäinen jännitys, levottomuus, kauhun tai paniikin tunne. Haluaisin lisätä tähän vielä, että tieteellisesti on myös todettu, että voimme tuntea pelkoa myös ilman todellista uhkaa, silloinkin kun kuvittelemme uhan.

Pelko on myös tehokkaasti yhdistävä tunne, senhän mekin koimme lapsena tuota leikkiä leikkiessämme, me jotka yhdessä pelkäsimme olimme samalla puolella. Pelkoa levittämällä ja lietsomalla saa helposti seuraajia niistä, joille pelko on tuttu tunne, koska se on hyvin yleinen inhimillinen tunne ja siinä on maagista vetovoimaa, kuten tuossa leikissä. Pelossa liittoutuneet liikkeet eivät ole kuitenkaan tainneet historian valossa menestyä erityisen hyvin. Tunnetuimpana niistä ehkä Hitlerin Saksa. Elettiin taloudellisesti vaikeaa aikaa, työttömyyden ja hyperinflaation pelossa. Sen sijaan että Hitlerin kansallissosialistit olisivat halunneet sitoa Saksan tiukemmin kansainväliseen kauppaan, he pyrkivät omavaraisuustalouteen riistämällä oman maansa ja muiden maiden kansalaisilta omaisuuden asein, käymällä sotaa. He onnistuivat saamaan joukkoonsa paljon ihan tavallisia, älykkäitä kansalaisia katteettomilla lupauksillaan paremmasta tulevaisuudesta ja ”puhtaammasta rodusta”. Näin jälkeenpäin on helppo nähdä, että pelon varaan kootut joukot eivät pysy koossa kauan. Ihan niinkuin tuossa meidän lapsuuden leikissämmekin, joukot alkoivat rakoilla, toiset käyttivät toisten seläntakaispaikkoja hyväkseen, kaikki pyrkivät lopulta pelastamaan vain oman nahkansa.

Vierauden ja outouden pelko on ihmiselle hyvin primitiivinen tunne, me kaikki koemme sen jo hyvin nuorina, kun alamme ”vierastaa” muita kuin omia perheenjäseniämme. Tuo tunne on todennäköisesti kehittynyt meille itsesuojeluvaistoksi hyvin, hyvin kauan sitten, totaalisesti toisenlaisissa oloissa. Tämän ajan maailmassa ja omassa vapaassa maassani Suomessa, toivoisin sivistyksen ja ihmisarvojen kehittyneen niin pitkälle että noin primitiivisiin toimintatapoihin ei enää aikuisiällä olisi tarvetta palata. Maailma on epäoikeudenmukainen ja epätasa-arvoinen, mutta se ei johdu ihonväristä tai synnyinpaikasta, eikä siitä voi syyttää kaikkein heikoimmassa ja epätoivoisimmassa asemassa olevia. Jos haluamme muuttaa maailmaa, meidän täytyy liittoutua HYVÄN puolelle, ei pahan.

Hyvää päivänjatkoa kaikille,

Konepelti auki rinnassani

Ystävällinen hoitaja Inkoon terveyskeskuksessa poisti muutama viikko sitten luomen joka kasvoi ihossa sydämeni yläpuolella. Sen jälkeen siinä oli kiinni ommeltu kurkistusaukko. Konepelti auki tai ainakin raollaan. Miten mielenkiintoista olisikaan jos oikeasti voisi kurkistaa sisään, nähdä sydämen työssään pumppaamassa verta joka kiertää ympäri kehoa tuomassa ja viemässä. Jos voisi nähdä hermot ja neuronit, koko sen sähköisen toiminnan ja solut. Jos voisi vähän pistää kuntoon paikkoja, siivota nurkkia ja heittää pois tarpeetonta, sisustaa vähän uudelleen ja tehdä tilaa.

Me ihmiset voidaan kuitenkin nähdä ja katsoa vain ulospäin tästä äärettömän hienosta järjestelmästä. Eikö se ole vähän sama asia kun ajaisi autolla jonka toimintaa ei oikein ymmärrä eikä voi tutkia kuin ulkopuolelta. Miten paljon auton kunnosta saa selville konepeltiä avaamatta? No avataanhan meitä ihmisiä myös toisinaan ja löydetään kaikenlaista asiaan kuulumatonta, mutta useimmiten kaasuttelemme vain eteenpäin kunnes kone hyytyy tai rengas irtoaa. Usein tekemättä edes vuosihuoltoa tai öljyn vaihtoa. Valitamme väsymystä tai kolotusta, tajuamatta mikä siihen on syynä. Elämme aikalailla mututuntumalla järjestelmässä jonka synty ja toiminta on meille edelleen suuri mysteeri.

Jos todella voisimme kurkistaa sisään ja nähdä tekojemme seuraukset omassa kehossamme, miten se meitä muuttaisi? Maistuisiko grillimakkara jos voisin nähdä miten sydän joutuisi ponnistelemaan ja tukkeutuneet verisuonet natisisivat liitoksissaan, valmiina halkeamaan kalkkeumista. Entä kaikki myrkyt joita itsellemme syötämme, jos näkisimme nikotiinin keuhkoissa ja alkoholin maksassa?

Entä miten on henkisten kokemusten laita, sen datan jota syötämme itsellemme päivittäin, miten se muuttaa meitä? Kun minulla oli keuhkokuume, röntgenkuvassa näkyi varjostuma keuhkoissa, jos kuvantamismenetelmät olisivat niin pitkällä että voisimme ottaa kuvia sielustamme, millaisia varjokuvia olisi sydämessämme? Millaisia arpia elämä olisi sinne viiltänyt? Millaista tuhoa sydänsurut saavat aikaan tai miten onnenhetket parantavat? Miten pienet ilot piristävät tai rakastaminen ravitsee?

Varaosia ei useimmiten ole, keho on kertakäyttötuote. Viimeaikaiset tieteelliset tutkimukset ovat kertoneet kehomme toimivan vielä paljon ihmeellisemmällä tavalla kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Aivotoimintaa, sähköistä viestintää ja muistia tapahtuu myös muualla kuin aivoissa, sitä on myös suolessa ja vatsasssa. Jokainen solu on luultavasti pieni tallelokero, johon muistot tallettuvat. Näin ihminen rakentuu sananmukaisesti kokemuksistaan ja muistoistaan. Siihen mitä koemme ja miten elämme taas vaikuttaa paljon asenteemme. Sehän on itseään ruokkiva kehä.

Vanhetessa aika tuntuu kuluvan aina vain nopeammin, vuodet vierähtelevät ohi pikakelauksella. Johtuuko se siitä että solujemme muisti alkaa täyttyä, kokemukset eivät enää yllätä, kehomme ei ole hereillä? Tylsistyykö mieli, alkaa olettaa ja säästää energiaa kiertämällä tuttuja yhteyksiä, luomatta uusia. Tiedon välitykseen tarvitaan keskushermostoa, neuroneja, synapseja ja välittäjäaineita. Välittäjäaineita on kahdenlaisia, herättäviä tai rauhoittavia. Voiko olla niin, että se, miten paljon kehoamme kuormitamme vaikuttaa sen elämänhaluun? Jos energia kuluu perustoimintojen ylläpitämiseen ja haitallisten aineiden pois siivoamiseen, ei sitä varmaan enää juuri riitä uusien kokemusten ja elämysten etsintään. Ja mitä yksipuolisemmin keho taas käyttää koneitaan, sitä surkeammaksi ja kuluneemmaksi sen koneisto luultavasti muuttuu. Negatiivisuus lisää negatiivisuutta, pelot paralysoivat. Yksinkertaista keittiölääketiedettä.

Taitaa olla niin, että oikean polttoaineen lisäksi meidän todella kannattaa pitää huolta siitä, että maisemat sopivasti vaihtuvat, kannattaa kokeilla uusia oikopolkuja ja pitää taukoja matkan varrella mielenkiintoisissa paikoissa. Haistella, maistella, kuunnella ja tunnustella elämää, pitää sähköt päällä. Uskon että positiivisella asenteella on paljon voimaa, ei päälleliimaten tai väkisin vääntäen vaan syvältä sisimmästään katsoen, kun elämä on näin ihmeellinen käyttöjärjestelmä, eikö sitä kannata käyttää parhaalla mahdollisella tavalla? Juuri nyt on luonnossakin se paras aika elämän ylistämiseen, ei haaskata aikaa valittamiseen ja murehtimiseen, sydän pumppaa ja solut muistaa, eletään ihmeessä!

ML

Rauhanmurhaajat ja uusi uljas maailma

Syy tähän kirjoitukseen on yksinkertaisesti henkilökohtainen, pelkään sotaa. Jos se sattuu olemaan painajainen sinullekin, niin yritän nyt auttaa meitä molempia. Tunnustan, että pelkoni kasvaa itsekkäällä maaperällä, se on alkanut kasvaa sitä mukaa, kun sota maantietellisesti on lähestynyt. Olen kuullut sukuni tarinoita edellisistä sodista, enkä halua nähdä aikaa, jolloin rakkaimpani joutuisivat kokemaan sellaista uudelleen.

Meillä Suomessa on nyt eletty 70 rauhan vuotta. Omat vanhempani elivät vielä sodanaikaa. Sitä ennen Suomen maaperällä on käyty sodanomaisia taisteluja luultavasti esihistorialliselta ajalta lähtien. Jo Nuorakeraamisen kulttuurin ( 3200 eaa ) saapumista Suomeen on arveltu väkivaltaiseksi prosessiksi. Siis todellakin, ajattele, 5215 vuotta sotia! Varhaisin todiste ihmisen väkivaltaisuudesta on 50 000 vuotta vanha. Rauhan historiamme on siis todella lyhyt.

Tutkimusten mukaan muutkin eläinlajit kamppailevat sisäisesti, syynä ovat resurssit; vesi, ruoka, elintila ja naaraat. Silti vain simpanssiuroksilla on todettu olevan ihmisen käytöstä muistuttava kyky liittoutua ja tehdä organisoitua yhteistyötä. ( Tähän voisin kyllä huomauttaa että meidän kissaveljekset ovat kyllä kerran liittoutuneet vierasta tunkeilijaa vastaan. )

Wikipedian mukaan sota on järjestäytyneiden yhteisöjen välinen aseellinen konflikti. Se voi kuitenkin esiintyä muissakin muodoissa. Sotia käydään nimittäin myös taloudellisin keinoin ( kauppasodat ), uskonsotina ja uusinpana, Kybersotana, jossa hyökätään vihollisen tietojärjestelmiä kohtaan. Juuri nyt puhutaan Suomessa myös informaatiosodasta, jossa vapaata sanaa kohtaan hyökkäävät mm. trolliarmeijat. Sotien luettelo maailman historiassa on pitkä. TÄLLÄ HETKELLÄ sotia käydään Nigeriassa, Syyriassa, Etelä- Sudanissa, Irakissa, Israelissa, Palestiinassa, Afganistanissa, Somaliassa, Keski- Afrikassa, Darfurissa, Pakistanissa, Jemenissä, Meksikossa ( huumesota), Itä- Ukrainassa, Libyassa, Kasmirissa, Kolumbiassa, Katangassa, Intiassa, Kiinassa, Ugandassa, Kongossa, Venäjällä, Sudanissa, Egyptissä ja Malilla. Wikipedian mukaan näissä sodissa on kuollut jo yli kaksi miljoonaa ihmistä, joista pelkästään vuonna 2014 201 961 ihmistä, miehiä, naisia, lapsia ja vanhuksia.

No ennenkuin tämä käy liian sietämättömäksi, aloitetaan rauhan rakentaminen. Demokraattisen rauhan kannattajat ovat esittäneet, että olisi yksi sodalta suojaava malli, Demokraattinen yhteiskunta. Teollisen vallankumouksen katsotaan aiheuttaneen demokraattisen yhteiskuntamallin yleistymistä, joka puolestaan on lisännyt rauhaa. Selitystä rauhanomaisempaan elämään on etsitty myös riippuvuudesta globaaliin talouteen. Malliesimerkkiä pisimpään rauhanomaisena pysyneestä valtiosta ei tarvitse hakea kaukaa, se on nimittäin rakas naapurimme, HannuHanhivaltio Ruotsi. Siellä ei ole sodittu kokonaiseen 201 vuoteen, toiseksi kilpailussa kirii Sveitsi 167 vuodella. Vuoden 1945 jälkeen on maailmassa ollut 26 sodatonta päivää, siis 70 :ssä vuodessa 26 päivää!

Demokratian lisäksi rauhaa tuntuu edistävän myös kapitalismi, jonka mukaan omistusoikeus on loukkaamaton. Tämän periaatteen voisi kuitenkin kuvitella toimivan vain, mikäli varallisuuserot ihmisten välillä eivät kasva kohtuuttoman suuriksi. Euroopassa eletään tällä hetkellä jälkiteollista aikaa. Olemme kokeneet kolme merkittävää vallankumousta josta viimeinen on edelleen käynnissä.

-        maatalouden koneellistuminen

-        teollinen vallankumous

-        teknologinen vallankumous

Globalisaatio rikkoo nyt kansallisvaltioiden rajoja. Puolanjuutalaissyntyinen Zygmunt Bauman on kirjoittanut myös glokalisaatiosta, siitä, että maailma jakautuu globalisoituneisiin rikkaisiin ja paikallistuneisiin köyhiin. Rikkaat elävät ajassa ja köyhät tilassa. Maailmasta näyttäisi kehittyvän seikkailukenttä suurille ylikansallisille yrityksille, jotka jakavat valtaa ja vastuuta erilaisten riippuvuussuhteiden avulla. Kansallisvaltioiden mahdollisuus vaikuttaa globaaleihin ongelmiin on hyvin rajallinen, siksi tarvitaan globaalia, ylikansallista yhteistyötä ja tahtoa pitää huolta pallomme elinkelpoisuudesta ja sen köyhimmistä ja heikoimmassa asemassa olevista asukkaista.

Jo 30 vuoden ajan on ennustettu ja rakennettu uutta yhteiskuntaa, informaatioyhteiskuntaa. Espanjalaisen sosiologin Manuel Castellsin mukaan tietoyhteiskunnassa informaation tuottaminen, prosessointi ja välittäminen on perustava tuottavuuden ja vallan lähde. Globaali tietoyhteiskunta jakautuu korkeasti koulutettuihin tietotyöläisiin ja kouluttamattomiin toissijaisiin tuottajiin.

Jos nyt ajatellaan kaikkea tätä rauhan rakentamisen kannalta, niin kuinka suurta merkitystä oikeastaan enää on kansallisvaltioiden rajoilla? Kun globaalimaailma on verkossa, valtakin on siellä. Vieraan valtion valloitus täytyy tehdä verkossa, siellä missä informaatio kulkee ja missä uusimmat innovaatiot tehdään. Uusissa tietoyhteiskunnissa hallitsijat hallinnoivat kansalaisiaan, omaisuuttaan tai yritystensä resursseja verkossa. Maailma muuttuu entistä nopeammassa tahdissa, kun tieto uudesta kumoaa vanhan silmänräpäyksessä ja vaikka toiselta puolelta maailmaa. Raaka-aineet ja puhdas vesi ehkä saadaan vielä maasta, mutta sitä voi ostaa verkkokaupasta, se jolla on siihen varaa.

Siis HALOO! Voitaisiinko nyt siis laskea aseet ja antaa ihmisten elää! Lapsien leikkiä, aikuisten tehdä työtä ja vanhusten nauttia viimeisistä elinvuosistaan. Mitä järkeä on taistella verisesti kansallisvaltioiden rajoista, kun elämisen haasteet ovat jo ihan toisaalla ja kansallisvaltiot menettävät joka tapauksessa merkityksensä. Verkko ei tunne rajoja.

Jos valta olisi nyt minulla, niin laukaisisin jokaisen rauhanmurhaajan kauas avaruuteen maata kiertävälle radalle. Sieltä he saisivat katsella kaunista sinistä planeettaamme täydessä loistossaan ja saisivat palata vasta kun lupaisivat tehdä kaikkensa osoittaakseen kunnioitusta ja arvostusta sen ainutlaatuista elämää kohtaan.

PEACE LOVE AND UNDERSTANDING!

ML

Suhteellisuudentaju ja ihmisen viimeaikainen evoluutio

Maailmassa on taas viime aikoina tapahtunut monenlaista mieltä kuohuttavaa. Olen tullut ajatelleeksi suhteellisuudentajua. Mikä veikeä vesseli se onkaan, ehkä yksi arvokkaimmista ajatusten järjestely välineistä. Sillä ilman suhteellisuudentajuahan elämä voisi hyvinkin saada aika surrealistiset mittasuhteet ja käydä pahimmillaan elinkelvottomaksi. Kuvitellaan nyt vaikka ihan tavallisen perheen arkipäivää, lasten, aikuisten ja eläinten ihan tavallisia puuhia, ruoanlaittoa, matkustamista liikenteessä, harrastuksia, mitä kaikkea voi silti pahimmillaan mennä pieleen? On helppo kuvitella tuhansia riskitekijöitä ja vaaroja kaikissa väreissä ja voimakkuuksissa, ilman kykyä hahmottaa todennäköisyyksiä ja suhteellisuudentajua, kukaan ei uskaltaisi nousta aamulla sängystä.

Elämä on kuitenkin tarkoitettu elettäväksi, ei pelättäväksi. Eräs ystävä Karaijassa kertoi, että hänellä on tapana mennä pelkoihin sisään, silloin tulee menneeksi niiden läpi ja tehneeksi reitin. Toimiva malli muihinkin ongelmiin, sillä ainahan jos yrität aliarvioida, ylihypätä tai kaukaa kiertää jotain, niin melko varmasti se kuitenkin pyörii siellä elämäsi murokulhossa sinä viimeisenä ryyninä, joka on vaan lusikoitava ja puraistava. Välimatka on suhteellisuudentajuakin parantava tekijä. Liian kaukaisiin asioihin ei saa otetta, toisaalta ihan asian sisällä oleminenkin voi estää sen. Tutkimusten mukaan ihminen pystyy sitä helpommin jopa tappamaan, mitä kauemmaksi sen seuraukset hänestä etäännytetään, toisaalta sodan kauheuksien sisällä elävä ihminen kadottaa myös helposti kyvyn harkita tekojaan.

Viime aikoina meitä ovat järkyttäneet uskomattoman raa`at väkivallan teot. Mietimme miten ne ovat mahdollisia? Sitä on syytäkin miettiä ja syitä on luultavasti monia. Yksi tällaisia tapahtumia mahdollistava tekijä voi olla se, että yhtenäiskulttuurin aika on ohi. Elämme maailmassa, jossa viereisessä rapussa asuvan ihmisen maailmankuva voi olla täysin erilainen kuin omasi. Vaikka maailma on sirpaleinen ja sekava, siinä on mahdollisuus upota täysin jonkun yhden ideaalin sisään, kuin makkara kuoreen, niin että näköala supistuu ja katoaa pian kokonaan. Oulussa tapahtuneiden järkyttävien kirvessurmien tekijän naapuri kertoi surmaajan olleen ihan tavallinen kaveri, kunnes yhtäkkiä lakkasi juttelemasta ja tervehtimästä, sulkeutui. Lopputuloksesta päätellen hyvin epäterveelliseen maailmaansa. Juuri tämä sulkeutuminen tuntuukin olevan yhdistävä tekijä hyvin monenlaisissa murhenäytelmissä. Sulkeutumisen voi aiheuttaa hyvin monenlaiset syyt, väsymys, masennus, pienten lasten yksinhuoltajuus, kiusatuksi tuleminen, köyhyys ja epäoikeudenmukaisuuden kokemukset.

Sulkeutuminen tappaa myös juuri suhteellisuudentajun. Suhteellisuudentaju, kyky arvioida riskejä realistisesti ja ymmärtää todennäköisyyksiä ja syy-seuraussuhteita, pitää meidät järjissämme ja toimintakykyisinä, siitäkin huolimatta että maailma on, mitä se on. Puhdas luonto on sopusuhtainen, luonnollinen, se kasvaa ja kehittyy olosuhteisiinsa sopivaksi ja tarkoituksenmukaiseksi. Puhdas luonto on myös uskomattoman monimuotoinen, se on niin älykäs, että ihmisen kyky ei riitä sitä ymmärtämään. Yleensä aina, kun ihminen kuvittelee selvittäneensä jonkin luonnon muodostaman mekanismin ja osaavansa hyödyntää sitä, asia paljastuukin moninverroin kompleksisemmaksi. Esimerkkinä nyt vaikka ruoan jalostaminen, ihminen on hyvin yksipuolisesti pyrkinyt jalostamaan esim. vihanneksia niin, että ne tuottaisivat maksimaalisesti satoa. Kuinka on käynyt? Monet vihannekset ovat menettäneet lähes täysin alkuperäisen makunsa ( tomaatti esim.) jonka seurauksena taas ihminen ei syö niitä, koska ne eivät maistu hyvältä. Nyt onkin alettu uudelleen tutkia alkuperäisiä lajikkeita ja todettu että maku syntyykin hyvin monimutkaisten, myös hajuaistiin vaikuttavien haihtuvien ainesosien summana, joka on menetetty jalostetuissa lajikkeissa, joissa on mitattu lähinnä vain sokeripitoisuutta. Tämä esimerkki kertoo mielestäni myös siitä, miten tärkeä luontosuhteemme koko ihmiskunnan kehitykselle on.

Ihmisen kehitystä muokkaa paitsi luonnonevoluutio, myös kulttuurievoluutio ja niiden välille olisi syytä luoda tasapainoinen suhde. Aina kun ihminen on ahne ja pyrkii joidenkin yksilöiden hyvinvointiin toisten kustannuksella, sillä on myös seurauksensa ihmisen kehittymiseen luonnonvalinnan kautta. Mitä globaalimmaksi pallomme pullistuu, sitä enemmän tarvitaan myös suhteellisuudentajua, hahmottamaan ihmiskunnan ongelmia entistä suuremmassa mittakaavassa. Sulkeutuminen ei ole ratkaisu, vaan avoin vuorovaikutus ja vilpitön pyrkimys yhteiseen hyvään.

 

Suhteellisen hyvää päivänjatkoa kaikille!

ML

 

Je suis Charlie ja huumorin vaikutus

En ole koskaan ollut pilkkahuumorin erityinen ihailija. Älykäs satiiri, on toinen juttu. Tämän päivän maailmassa, jossa paljon valtaa kätkeytyy pinnan alaisiin kerroksiin, se on erityisen tärkeä väline demokratian edistämiseksi ja tietoisuuden lisäämiseksi. Sananvapaus on perusihmisoikeus, kuten on taiteenvapauskin. Jos ne menetetään, eletään pelossa ja pellossa, minkäänlaisesta demokratiasta tai YHTEISkunnasta ei voida silloin puhua.

 Tapahtumat Ranskassa, jossa suositun satiirisen lehden toimitukseen kohdistetussa terrori-iskussa kuoli 12 henkeä ja 11 haavoittui, eivät ole millään tavalla hyvitettävissä eikä perusteltavissa, ne ovat mielivaltaisia, epätoivoisten ihmisten tekemiä. Ainoa hyvä, jota tästä voi seurata on, että tällaisiin tekoihin johtavista todellisista syistä alettaisiin keskustella. Ei vain keskusrikospoliisissa, tai muslimiyhteisöissä, ei jossain kaukana Lähi-idässä, vaan kaikkialla missä me ihmiset toisiamme kohtaamme. Tämänkaltaiseen epätoivoon on löydyttävä jokin muukin lääke kuin aseelliset iskut tai edes rauhanturvajoukot. On kyse ääriliikkeistä, syrjäytymisestä, nälästä ja epätoivosta. Sellaista ei synny itsestään, sellainen syntyy jonkin toisen mahdin ulkopuolelle jäämisestä, osattomuudesta. Siihen meillä kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa.

Ai että miten? Yksi pieni, mutta hyvä ja yleisinhimillinen keino on huumori. Noiden traagisten tapahtumien rinnalla se tietenkin vaikuttaa voimattomalta, mutta sen voimaa ja vaikutusta ei ole syytä aliarvioida. Kuvitellaan tilannetta Auschwitzin keskitysleirillä toisen maailman sodan aikaan, missä pelossa ja ahdistuksessa juutalaiset vangit siellä joutuivat elämään, viikko viikkojen perään. Kuvitellaan, että joku nöyryytetty ja luurangon laihaksi surkastettu ihminen olisi löytänyt vielä jostain senverran voimaa, että olisi tehnyt pilkkaa nöyryyttäjästään ja pystynyt jakamaan tuon ajatuksen muiden vankien kesken. Eikö sellainen ajatus olisikin antanut hänelle ja hänen ystävilleen valtaa, uuden näkökulman, pystynyt edes pieneltä osin nakertamaan pois pelkoa. Sillä jotakin naurettavaahan ei ole syytä pelätä, kun jokin on onnistuttu paljastamaan vilpilliseksi, naurettavaksi, se menettää voimansa.

Mustien huppujen alle piiloutuneiden miesten hätä ja epätoivo ei tietenkään ole naurettavaa, silti heidän tekojensa mielettömyys ja merkityksettömyys voi paljastua parhaiten suurelle yleisölle satiirin, yhden huumorin muodon kautta. Huumorin avulla voidaan naurettavaksi tehdä noihin tekoihin yllyttäneiden johtajien arvovalta. Huumorin avulla ihminen rentoutuu ja rentona ihminen kykenee ajattelemaan huomattavasti kirkkaammin kuin jäykkänä pelosta. Pelko on terroristijohtajien ja diktaattoreiden polttoaine, huumori ja poliittinen satiiri on kaikkina aikoina ollut vapaan ihmisen ase.

Paremman elämän puolesta

ML