Pakkojen Suomi

Suomessa on pakkoruotsi, pakkolait ja pakkotoimenpiteet pakolaisten auttamiseksi. Miksi meillä on tällainen ainutlaatuinen tapa kuvata positiivista pyrkimystä noin negatiivisesti, onko ihan pakko?

Pakkoterminologian alta paljastuu vastustus, muutenhan pakkoa ei tarvittaisi. Ruotsinkieltä vastustetaan, demokraattisesti valitun hallituksen toimia vastustetaan, sotaa ja hätää pakenevia ihmisiä vastustetaan. Some on mahdollistanut loppumattomat mahdollisuudet vastustaa milloin mitäkin asiaa. Tietenkin asioihin liittyy aina ongelmia ja useampia näkökulmia, mutta voitaisiinko vähitellen siirtyä tästä kulttuurista eteenpäin, jossa ajetaan ensin sataa päin seinää ja aloitetaan sitten vasta neuvottelemaan törmäyksen jo tapahduttua?

Suomessa on puhuttu paljon huonosta johtamiskulttuurista ja ylhäältäpäin pelolla johtamisesta. Ilmeisesti tämän vastapainoksi on syntynyt pakkopuhe. Meillä on vielä matkaa ruotsalaistyyppiseen konsensuskeskusteluun, jossa eri osapuolet sitoutetaan päätöksien toimeenpanoon, tuomalla aidosti esiin kaikkien näkökulmat. Meidän kulttuurillamme on varmasti pitkät historialliset juuret ajoissa, jolloin meitä johdettiin vahvemmista naapurivaltioista. Huonolla itsetunnolla ja vastaan änkyröimisellä on luultavasti juuret tuossa samassa maassa. Ilmiöönhän kuuluu se ikuisesti vastaanpanevien joukko, jonka elämäntehtävä tuntuu ikuisesti olevan oppositiossa, silloinkin kun heidän edustajansa pääsee hallitukseen ( perussuomalaiset) he eroavat mieluummin puolueesta kuin kantavat vastuuta. Tämä osoittanee miten paljon helpompaa vastustaminen on kuin vastuunkantaminen. Vaikeiden päätösten tekeminen harvoin on yksimielistä eikä tulevaisuuteen ole helppo nähdä.

Malttamattomana ihmisenä näen tuon vastustamisen kulttuurin turhaa aikaa ja energiaa vieväksi, se pitäisi säästää tilanteisiin jossa sitä todella tarvitaan. Molemmat osapuolet, vastustajat ja vastuunkantajat voisivat sensijaan lähestyä toisiaan jo ennen yhteentörmäystä. Suomen suurinpiin kuuluneen vientiyrityksen Stora Enson entinen toimitusjohtaja Jouko Karvinen haluaisi ottaa mukaan päätöksen tekoon nuoria ja maahanmuuttajia. Hänen mukaansa johtoryhmät koostuvat kokeneista johtajista jotka katsovat tulevaisuuteen peruutuspeilin kautta. He eivät osaa kysyä oikeita ja ”tyhmiäkin” kysymyksiä. Kokemuksen ja kokemattomuuden yhdistäminen on se juttu, hän kertoo.

Tätä dialogiahan on jo peräänkuulutettu. Mitä suurempia muutoksia elämme ja mitä turvattomammaksi itsemme tunnemme, sitä helpompihan on turvautua vain vanhaan ja turvalliseksi koettuun. Teknologian kehittyessä ja maailman yhdentyessä, nuo vanhat mallit vain tuskin enää toimivat. Vahvan johtajan etsimisen sijaan, meidän tulisikin luultavasti kääntää katseemme rohkeasti tulevaan ja ottaa mukaan päätöksen tekoon ne ihmiset joille tulevaisuus on oikeasti henkilökohtainen intressi. Samoin kun globalisaation edetessä kulttuurit väistämättä näyttävät sekoittuvan ja meidän tulisi kuunnella niitä tulevaisuuden suomalaisia, joilla on ihan toisenlaiset lähtökohdat kuin Suomessa syntyneillä. Siis se hattuja ja helmoja itselleen askarrellut Ku Klux Klaani mieskin pitäisi ottaa mukaan Suomi brändäysryhmään, hänelle pitäisi kertoa mikä on Suomen vientikaupan osuus taloudessamme ja hänet pitäisi tutustuttaa muista kulttuureista tuleviin osaajiin, sillä oma-aloitteisuuttahan hän on osoittanut ja halua vaikuttaa. Hänet olisi saatava ottamaan aidosti vastuuta teoistaan.

Kokemustakin tarvitaan, mutta nopean teknologisen kehityksen myötä vauhti on niin hurjaa että muutosvastarinta on hukkaan heitettyä energiaa. Väistämättömän vastustaminen on paitsi turhaa, myös tyhmää. Suomi ei voi elää omassa hiidenkivikuopassaan, vaan täsmälleen samalla kaltevalla pallon pinnalla kuin muutkin kansat. Pallon ydin on yhteinen. Vastustamisen sijaan voitaisiinkin keskittyä näkemään se positiivinen joka muutoksessa aina on ja tarttua siihen. Jos halutaan päästä eteenpäin täytyy ottaa tukeva etukeno ja kulkea valoa kohti.

Valoisaa päivänjatkoa!

ML

Kyllä nyt hävettää

Luin juuri terapeutti ja teologi Tommy Hellstenin ajatuksia häpeästä. Hänen mukaansa yksinäisyys yhteiskunnassamme lisääntyy, koska emme enää uskalla näyttää heikkouttamme toisillemme emmekä tarvita toisiamme. Emme näe arvoa omassa inhimillisyydessämme vaan pelkäämme sitä ja kiellämme sen.

Kauniiden ja rohkeiden maailmassa jokaisella on rakennekynnet ja irtoripset, sekä proteiinilisillä pumpatut lihakset. Kauniiden ja rohkeiden maailmassa ei ole niin väliä onko kauneus aitoa. Kun sen ulkoisen kauneuden rakentamisesta on tullut niin tärkeää, ei aikaa tai energiaa enää jää rakentaa sisäistä kauneutta. Onko sillä niin väliäkään, kun ei kukaan ehdi tai jaksa kiinnostua siitä kuitenkaan. Nopeat syövät hitaat ja hidasta on enää syöminen.

Minun ikäpolveni ihminen katselee kummissaan nuoria tosi tv:ssä, eikö niitä yhtään hävetä? Myötähäpeäni on kasvanut jo niin suureksi, että en pysty noita ohjelmia edes katsomaan. Noiden nuorten on elettävä tuon kanssa koko elämänsä, jokaisen uuden ihmisen tavatessaan, jokaista uutta työpaikkaa hakiessaan, lastensa vanhempina. Maailma on verkossa, jokainen moka ja itsensä paljastus säilyy siellä ikuisesti.

Minä olen aina tuntenut häpeää helposti, olen aina tuntenut, liiankin paljon. Kun täytin seitsemän vuotta, äitini leikkasi syntymäpäiväkakustani ensin palan mummille. Minä onneton olin jostain oppinut että syntymäpäiväsankari saa ensimmäisen palan ja ilmoitin siitä. Tarvittiin vain yksi katse äidiltä ja minä olin tukehtua häpeääni. Muistan tuon häpeän edelleen, neljänkymmenen vuoden jälkeen. Suhteeni häpeään on toki muuttunut iän myötä. Siinä missä sen oikean pojan tapaaminen väärissä vaatteissa saattoi olla melkein maailmanloppu nuorena, kannan kehoni ja vaatteeni nykyään paljon rennommin. Häpeää voi silti edelleen tuntea niin että tuntee tukehtuvansa. Joskus siihen voi riittää vain muutama varomaton sana facebookissa.

Häpeä on omituinen tunne, koska se voi sekä kutistaa ihmistä, että olla ihmisyyden kannalta olennaisen tärkeä. Ilman kykyä häpeään, ihmisestähän tulee luultavasti täysin häikäilemätön ja hän kadottaa kykynsä ottaa vastuuta teoistaan. Kadottaa mahdollisuutensa katumukseen. Ihminen joka on tullut nähdyksi ja rakastetuksi on oppinut elämään häpeänsä kanssa, on oppinut eron häpeällisten tekojensa ja itsensä välillä. Virheistään huolimatta häntä on rakastettu. Jos tätä ei opi lapsena, jää tuo häpeä muistuttamaan ihmistä heikkoudesta ja epäonnistumisesta. Aikojen kuluessa ihmisellä on ollut varmasti monia tapoja torjua tuota mitättömäksi tekevää häpeäänsä. Kuninkailla hoveissa on ollut narreja naurattamassa ja työpaikoilla kiusattuja helpottamassa toisten tunteita riittämättömyydestä. Yksi vastenmielinen ilmiö on television mokaus ja nolausohjelmat, heikoimmat lenkit. Kaikki ne tarjoavat kollektiivisen mahdollisuuden siirtää oma häpeän tunteensa toiseen ihmiseen, tuntea paremmuutta.

Parhaiten ihminen oppii elämään häpeänsä kanssa rakastamalla, itseään ja muita. Vahva ihminen ei tunne tarvetta nauraa heikommilleen tai erilaisille kuin itse on. Vahvan ihmisen ei tarvitse myöskään pelätä erilaisuutta. Maailman ääriliikkeet syntyvät heikkoudesta, nurkkaan ajetun kokemuksesta. Toisen heikkous synnyttää vihaa toisessa itsensä heikoksi tuntevassa, mahdollisuuden siirtää oma huonommuuden tunteensa toiseen joka on vielä surkeampi. Vahvalla ihmisellä on terve luottamus elämään, että elämä kantaa ja rakkaus voittaa, vaikeistakin ajoista ja ilmiöistä huolimatta. Vahvalla ihmisellä on varaa auttaa.

Toivon että nuo nuorten tosi tv ohjelmat ovat myös positiivinen merkki sellaisen rakkauden lisääntymisestä jossa ihminen uskaltaa myös mokata ja paljastaa itsensä. Ja toivon myös että rakkauteen olisi myös maailmanlaajuisesti paremmin varaa ja resursseja.

ML