Absurdissa maailmassa

Kiina on maailman kapitalistisin kommunistien johtama maa.

Yhdysvallat käy sotaa terrorismia vastaan. Syyrian sisällissodassa se on kuitenkin ajautunut samalle puolelle Isis terroristi järjestön kanssa siialaisten hallintoa ja diktaattori Basar al- Assadin hallintoa vastaan käydyissä taisteluissa. Yhdysvallat käy sotaa myös Isisiä vastaan, siis sodan molempia osapuolia.

Venäjä käy sotaa terrorismia vastaan. Venäjä käy myös terrorisoivaa sotaa toista itsenäistä valtiota vastaan.

Suomen oikeistolaiset ministerit sitoivat juuri Suomen energian tuotannon tulevaisuuden vasemmistolaisen rajanaapurin kanssa käytävään yhteistyöhön, aikana jolloin tämä osoittaa haluaan laajentaa rajojaan ja maksattaa sen kansansa hyvinvoinnilla. ( Putinin hallitus lisäsi juuri puolustusmenojaan ja leikkasi koulutus- terveys- ja kulttuurimenojaan) Tämä päätös tehtiin Suomessa kansan enemmistön tahtoa vastaan.

Maailmaa näyttävät pyörittävän; talous, kilpailukyky, luottoluokitus, pörssi, pankit. Silti juuri talouden kehitys on varmasti kaikkein vaikein elämässämme ennustettava asia. Siinä muuttuvia tekijöitä vain on liikaa, jotta kukaan asiantuntija uskaltaisi lausua asioiden tilasta tai tulevaisuudesta mitään luotettavaa.

Elämme absurdissa maailmassa. Miten tätä maailmaa voisi ymmärtää? Onko se mahdollista? Onko valta enää lainkaan näkyvää, näkyvällä vallallahan ( kuninkaat linnoissaan) ei ole enää valtaa lainkaan. Onko kaikki valta maan alla, niin kuin mafia Italiassa. Onko luokkayhteiskunnasta tullut luokkamaailma, jossa on kaksi kerrosta, tämä näkyvä maailma ja sitten se toinen, jossa päätökset tehdään pinnan alla, salaseuroissa ja huippukokouksissa? Millaisia verkostoja maailman rikkaimmat ovat omaisuuksiensa tueksi kutoneet? Miten meitä massoja ohjaillaan?

Maailma olisi mahdollista pelastaa.

Tämän löysin ensimmäisenä kun googlasin sanoilla nälänhädän poistaminen, se on päivän Kaleva lehdestä:

Maailmanlaajuisen nälänhädän kukistaminen olisi asiantuntijoiden mukaan mahdollista, jos vain poliittista tahtoa löytyisi.

YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön FAO:n mukaan maapallolta löytyisi riittävästi resursseja koko kasvavan väestönsä ruokkimiseen, jos poliittiset johtajat pystyisivät luopumaan lyhytnäköisistä tavoitteista ja tarkastelemaan asioita pitkällä tähtäimellä.

- Tarvittavat resurssit ja teknologia olisivat tänä päivänä olemassa, paitsi riittävän ruokamäärän tuottamiseen, myös nälän ja köyhyyden poistamiseksi, FAO:n johtaja Jacques Diouf sanoi järjestönsä 60-vuotisjuhlien aattona sen päämajassa Roomassa.

Diouf vetosi päättäjiin toivoen, että nämä "luopuisivat epäoikeudenmukaisuuteen ja levottomuuksiin johtavista lyhytnäköisistä tavoitteista ja perustaisivat päätöksensä sosiaaliseen harmoniaan, solidaarisuuteen ja rauhaan".

 

Myös pian ehtyvä ja monien valtapelien kuningas, öljy, olisi mahdollista korvata jo uusilla teknologioilla jos niin haluttaisiin.

Sama pätee varmasti yleisesti muihinkin ihmiskuntaamme rampauttaviin puutoksiin, tasa-arvo, koulutus, syntyvyyden säännöstely, kaikki ongelmat olisivat korjattavissa jos tahtoa olisi, miksei siis ole?

Tätä kysymystä en voi ymmärtää. Sanotaan että yksikään hallitus ei voi pitkän päälle toimia ilman kansansa luottamusta. Meidän on siis pysyttävä hereillä, emme saa uinahtaa Berlusconimaiseen tyhmentävään viihteeseen, emme saa nukkua kun olisi aika ajatella.

En halua hyväksyä sanontaa vaihtoehtoja ei ole, niitä on aina. Aina on mahdollista lisätä todellista hyvinvointia ja välittämistä. Aina on mahdollista kyseenalaistaa ulkoa annettuja ihanteita ja normeja. Aina on mahdollista käyttää itsenäistä ajattelua. Aina on mahdollista valita.

 

ML

Jättikatastrofit ja väittelyn jalo taito

Osallistuin juuri facebookissa käytyyn pikku väittelyyn. Tapaus jota ei usein satu, herkkänä ihmisenä pyrin yleensä välttelemään konflikti tilanteita. Tällä kertaa aiheena olleet luontoarvot ja niitä koskeva kunnallinen päätöksen teko, olivat minulle vaan liian tärkeät.

Kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin meitä suomalaisia pitäisi rohkaista paljon nykyistä enemmän keskustelemaan julkisesti ja väittelemään rakentavasti. Emme ole siinä erityisiä luonnonlahjakkuuksia.

Oppia voisimme ottaa ainakin naapureiltamme Ruotsista ja kuulemma myös Israelista, jossa esiintyy myös vahvaa argumentoinnin ja väittelyn taitoa. Olennaistahan tuossa väittelemisessä on, että asian erilaiset näkökulmat tulevat esille ja jaetuiksi, ei niinkään oikeassa oleminen. Itselleni on aina ollut vaikeaa vastaan sanominen, kun en haluaisi pahoittaa toisen mieltä. Pelkällä myötäilyllä asiat eivät kuitenkaan etene ja siinä onkin koko jutun idea, yhdessä ja eri puolilta tarkasteltuna asia löytää kaikki ulottuvuutensa. Meitä kaikkia koskevassa päätöksen teossa tällainen keskustelu ja väittelykin olisi välttämätöntä, jotta demokratia toteutuisi.

Liian usein kuitenkin tyydytään valittamaan jälkikäteen jo tehtyjä päätöksiä, ehkä siitäkin syystä että keskustelua ja varsinkaan väittelyä ei vaan osata synnyttää.Taidonpuutteessa ja varsinkin netissä, käy usein niin, että keskustelu saa ala-arvoisen luonteen, puututaan henkilökohtaisuuksiin tai pyritään nolaamaan vastustaja. Oikeassa väittelyssä toisen täytyy myös antaa vetäytyä arvokkaasti ja itsekin saa muuttaa mielipidettään, niin halutessaan. Juoksuhautoja ei tarvitse kaivaa eikä kaunoja kantaa, seuraavassa asiassa ollaankin taas kenties yhtä mieltä.

Ihanne olisi, jos pääsisi sellaiseen tilanteeseen että väittelystä voisi nauttia, voisi puhua jopa rakkaista vastustajista. Hedelmällisintähän väittely on silloin, kun vastassa on oman sarjan ottelija, tasa vahva vastustaja, joka osaa perustella omat argumenttinsa asiallisesti, mutta jonka maailmankuva on jollain tavalla vähän erilainen. Tarkoitushan on väittelyssäkin oppia uutta ja opettaakin saa, muttei karttakeppiä lyömällä.

Minusta tällainen edelleen liian tuppisuinen kansa on liian helppo maalitaulu erilaisille erehdyksille. Suurissa asioissa kuten energiatalous, keskustelua kaivataan kipeimmin ja Talvivaaran kaltaisilta jättikatastrofeiltakin olisi voitu välttyä jos asiaa olisi perusteellisemmin puitu etukäteen. Olemme edelleen liian hyväuskoisia ja luottavaisia, jossain tapauksissa ahneuskin vain voittaa.

 Edistys ei aina tule ulkoa, suuret kansainväliset yritykset eivät välttämättä tule tänne hyväntekijöiksi vaan päinvastoin. Toisaalta yhteisistä kassoista, joihin meilläkin on eurooppalaisina oikeus, pitäisi myös osata hakea rahoitusta ja tukea. Voisimme myös varmasti kehittyä oman osaamisemme markkinoinnissa ja myynnissä. Kansainvälisen kaupan teossa vasta- argumentteja ei tarvitse aina ottaa annetusti, vaan niihin pitäisi osata kohteliaasti ja sitkeästi vastata, kunnes kaupat voisi kaapata kotiin. Maailmalla kylmien faktojen pöytään latominen on kylmää, jäämies mentaliteetilla ei liike- elämässä pärjää. Se mikä meistä on usein suoraa ja rehellistä, voi toisessa kulttuurissa olla töykeää ja tungettelevaa.

Turvallisuudenkin ensimmäinen tae on avoimuus ja sanan vapaus, asia jossa myös on dramaattiset erot naapurimaidemme välillä. Ei ihme ettei se meillekään ole aina ollut itsestäänselvyys. Sananvapaudessakin on tietysti omat vastuunsa, sitä täytyy toteuttaa hyvien tapojen rajoissa, ei ole vapautta loukata toisen henkilökohtaista uskoa tai heikkoutta. Kaikesta voi siis päätellä että väittely vaatii harjoitusta ja paranee sen myötä, ehkä väittelykin voitaisiin ottaa kouluaineeksi, vai väitätkö vastaan?

 

ML

Elämää Suomineidon helmoissa

Suomineidon helmoissa käy nyt ristivetoa, tuskin teini- iästä toipuneena, nuorena aikuisena, se joutuu taas ottamaan kantaa vanhempiensa edesottamuksiin, etenkin sen toisen, jonka holhouksesta meillä on vieläkin lapsuuden traumoja. Meillä taitaa olla taas uusi vaihe aikuistumisen tiellä. Toisin kuin läntisillä naapureillamme, meillä on erityiset perintötekijät idän ja lännen välissä. Näistä täysin erilaisista geeneistä olemme itsemme luoneet ja halusimme tai emme, ne ovat edelleen osa meitä. Me suomalaiset emme ole syntyneet erityisen puhdasrotuisina tai homogeenisinä, mikä antaa meille vain luultavasti kilpailuetua muihin kansoihin nähden, niin kuin sekarotuinen koira on jalosukuista terveempi. Olemme luoneet suomalaisuuden itse, maidonvalkea ja taivaansininen kansa on puhdas, rehellinen ja periksiantamaton kuin vastasyntynyt vasikka aamukasteisella niityllä.

Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.
Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.
Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien.
Valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen.

Sininen ja valkoinen värit ovat vapauden.( Sanat Jukka Kuoppamäki)

Kuoppamäki on kertonut että huolimatta suurista suosion osoituksista Sopotin laulufestivaaleilla Puolassa vuonna 1973 tämä laulu ei saanut voittaa, luultavasti koska Moskovasta oli tullut sähke; tämä laulu ei saa näkyä eikä voittaa. piste.

Perhe on pahin, niin meilläkin, molempiin rajavanhempiimme liittyy sekalaisia tunteita, eikä itsenäistyminen ole ollut ihan kivutonta. Kasvatuspsykologian mukaan meidän tulisi nyt luultavasti keskittyä kasvamiseen, suojella intiimialueitamme ja opetella vastuunkantoa ja itsenäistä elämää. Liian holhoavalle tai ripustautuvalle vanhemmalle täytyy osata laittaa rajat, jotta kanssakäyminen aikuisella iällä sujuu tasavertaisena. Meidän täytyy myös kasvaa rohkeasti rooliimme koko pallon kansojen joukossa, vastata ja vaikuttaa. Rooli jossa näin nuorena aikuisena tulee tietysti väistämättä ensin ali- ja ylilyöntejä.

Tähän aikaan ja tehtävään meillä on ehkä juuri oikean näköinen pääministeri, mitä tulee hänen moitteettomaan ulkomuotoonsa ja huippu-urheilijan fyysiseen kuntoonsa. Tämä energiasta pingotteleva pakkaushan joutuu ihan silminnähden taltuttamaan omaa innostustaan euroopan vanhojen herrojen ja rouvien seurassa. Hänen takanaan sutii kokonainen sukupolvi Start- up yrityksiä lähtökuopissaan ja valmiina maailman valloitukseen.

Suomi on vasta yhden sukupolven ikäinen, sotaveteraaneja elää vielä joukossamme. Haavat eivät ole vielä umpeutuneet. Pohjoismaisessa perheessä Suomi on ehkä se vähän resuinen pikkuveli jolla on lapsuuden traumoja ja uhmaikä. Mutta ottaen huomioon että meitä ei ole siunattu öljylähteillä tai rikkailla aatelisilla pääomilla, olemme pärjänneet oikeastaan todella hyvin. Itsevarmuutta ei ehkä ole vielä muille jakaa ja moniarvoisuuteenkin on matkaa. Oppivuosia on luultavasti vielä enemmän edessä kuin takana. Suomella on silti sisu ja sauna. Olemme osanneet tehdä itsestämme tarinan jo kauan ennen kuin tarinan luomisesta tuli muotia. Meillä on edustava ja intohimoinen ykkösmies, presidentti ja hänen älykäs ja kaunis puolisonsa. Suomi on kaunis, Suomi on hyvä, eläköön Suomi!

ML

Miksi muuminäyttelyä vartioi panssarivaunu?

Tällainen maalainen kun käy harvoin kaupungissa, moni asia siellä herättää ihmetystä.  Kuten esimerkiksi, miksi rautatientorilla Ateneumin edessä seisoo panssarivaunu?

Tove Janssonin näyttely ei pettänyt. Eniten tykkäsin pienimmistä piirroksista, jotka olivat myös kauniisti esille laitettu. Mitä suuremmiksi ja monumentaalisemmiksi työt kävivät, sitä ulkopuolisemmilta ne tuntuivat. Heräsi siis kysymys, onko henkilökohtainen ja herkkä aina muodoltaan pientä vai voiko se olla myös suurta? Voiko useita metrejä pitkä seinäfresko olla myös herkkä teos? Janssonilla ei ollut. Janssonin freskoista tuli tunne että ne olivat tehdyt ulkopuolisesta paineesta, jotta taiteilija voisi tuntea olevansa oikea taiteilija, arvostettu, varteen otettava, sentään seinäfreskojakin maalannut. En ihmettele miksei Janssonia muisteta freskotaiteilijana.

Ateneumin lippukassan jono antoi myös aihetta sosiologiseen ihmettelyyn. Suurin osa ihmisistä, joista suuri osa oli turisteja, käyttäytyi esimerkillisesti. Vaikka jono ei ollut edes pitkä, silti riitti myös niitä jotka eivät katsoneet sen koskevan heitä, vaan yrittivät toista kautta, eri ovesta, eri luukusta ja joutuivat palaamaan jonoon. Mielenkiintoista oli seurata miten he sen tekivät, toiset kiltisti jonon päähän, toiset vaivihkaa johonkin väliin. Minunkin vierelleni ilmestyi äkkiä ” ystävätär” joka sanaakaan sanomatta hivuttautui eteeni. Kun  ajoin moottoritietä kotiin, tein itsestäni mielenkiintoisen havainnon. Resuisen ja ruosteisen pakettiauton perään en jäänyt ajamaan kahdeksaakymppiä satasen alueella, mutta uudehkon farmari Wolgsvagenin perään jäin, aika pitkäksi aikaa.

Vielä ihmettelin sitäkin, miksi Akateemisessa kirjakaupassa ja Stockmannilla useammalla kassalla ostokset ehdittiin pakata muovikassiin ennen kuin ehdin edes sanoa että minulla on oma kassi mukana. Tämän yhden shoppailun aikana muovikasseja olisi kertynyt jo kymmenkunta, ihan turhaan. Omasta kokemuksesta tiedän, että ei ole suuri vaiva kysyä että tarvitsetko pussia?

Kirjakaupassa ihmettelin taas myös keittokirjojen ylitse kiehuvaa tarjontaa, talouskirjojakin löytyi joka kerroksesta, luontokirjoja ei. Ihmettelin miksi itsekin piilotin kassajonossa rajatiedon lehden Elle decorationin alle ja miksi Oras Tynkkysen Pieni maailman pelastus opas oli -60% alennuksessa mutta Björn Walhroosin Markkinat ja demokratia ei. Maalla asuva myös hätkähtää kun hän ulkomaisia taidelehtiä selatessaan äkkiä huomaa että kolmen metrin päässä, suuren näyteikkunalasin takana alkaa mies kaivaa roskiksesta tyhjiä pulloja. Likainen mies, jolla on likaisessa kassissa tyhjiä pulloja ja tölkkejä. Näyteikkuna meidän välissä sai silloin ihan toisen merkityksen.

Niinpä kostoksi siitä että Oras Tynkkysen maailman pelastusoppi oli jäänyt myymättä, lainaan tähän nyt osan siitä:

Arviolta 850 miljoonaa ihmistä ei saa tarpeeksi ruokaa. Ihmiskunta on kiihdyttänyt eliölajien sukupuuttotahdin ehkä jopa tuhatkertaiseksi. Ihmisiä kidutetaan 150 maassa. Alkoholi tappaa maailmassa vuosittain puolikkaan Suomen verran. Sadat miljoonat naiset kokevat elämänsä aikana lähisuhdeväkivaltaa. Alle kahdella dollarilla päivässä sinnittelee yli kaksi miljardia ihmistä.

Toivoa on:

Ihmiskunta on kokonaisuutena vapaampi ja vauraampi, terveempi ja paremmin koulutettu, rauhanomaisempi ja kansanvaltaisempi kuin 100, 50 tai edes 20 vuotta sitten.Väestönkasvu on hitaampaa, sukupuolten tasa-arvo on edennyt ja otsonikato saatu kuriin.

Oikeastaan voi ajatella, että on vaikeaa olla muuttamatta maailmaa. Teemme jatkuvasti valintoja, jotka omalta pikkiriikkiseltä osaltaan määräävät maailman suuntaa.

Oras Tynkkynen, Pieni maailmanpelastus opas.

ML

 

 

Kuva otettu Ateneumin kolmannesta kerroksesta, huom. tummat pilvet Helsingin ja panssarivaunun yllä.

 

Ihanat illuusiot

”Kuva on illuusio” olen hokenut kursseillani. Maalausta tehdessä illuusioiden luomiseen pyritään usein hyvin tietoisesti.  Valokuvakin on silti sellainen, lyhyt pysäytetty hetki, ilman tuoksua, ääntä tai aikaa. Illuusioita esiintyy myös muilla tavoilla.  Itseasiassa ne taitavat olla tavallisempia kuin todellisuus. Niin, juuri tässä kohtaa alkaa maa omienkin jalkojeni alla liikkua, kuin mannerlaatat kelluisivat liikkuvalla alustalla.

Ajattelen elämääni, kaikkia niitä pieniä asioita joista olen tehnyt elämäni kertomuksen. Kuinka moni niistä on oikeastaan illuusio? Olenko luonut, niin kuin lukki luo verkkoaan, elämää. Miten voisin nähdä niiden illuusioiden läpi? Illuusiosta voi todennäköisesti tulla läpikuultava sillä tavalla että tarttuu sen syntyhetkeen ja siihen motivaatioon mistä se on syntynyt. Illuusio on ehkä maalattu peittämään jotain mikä ei ollut kaunista katsella. Illuusio on ehkä maalattu antamaan merkitystä, selittämään tai auttamaan anteeksi annossa tai unohduksessa.

Illuusio on voinut syntyä ihan viattomasti ja yllättäen, pienenä valkoisena valheena tilanteessa jossa on tarvittu helppoa selitystä, sitten siihen onkin takertunut ja alkanut uskoa itsekin. Illuusioita voi olla pieniä ja positiivisia ja suuria ja painostavia. Niille yhteistä on todellisuudesta harhautuminen. Jos elämässäsi on itseluotu illuusio, se on siellä todennäköisesti hyvästä syystä, jotta elämäsi olisi paremmin hallinnassasi ja tekosi mielekkäämpiä.

Illuusiot voivat kuitenkin syntyä myös toisten ihmisten vaikutuksesta ja olla miltei vaarallisia. Varsinkin lapseen vaikuttaa syvästi se miten toiset, hänelle tärkeät ihmiset häntä kuvailevat; ” oletpa sinä hidas” tai ” sisaresi on paljon etevämpi siinä tai tässä” ” sinusta ei ole siihen tai tähän” tällaisista spontaaneista lauseista voi syntyä illuusio johon lapsi alkaa uskoa. Se voi syntyä ilman sanojakin, ilman että se on totta. Vaaralliseksi se voi kehittyä jos se saa vaikuttaa elämässä liikaa.

Pikku illuusioita voi paukutella puhki helpostikin, mutta suurempien puhkaisemiseen pitää valmistautua. Niitä ei ole helppo nähdäkään koko laajuudessaan, mistä kaikki alkoi ja mihin johti. Puhutaanhan kokonaisista kulissiavioliitoista, illuusion voi ilmeisesti rakentaa myös toisia varten, itsekkäistä lähtökohdista kai silti. Minulle kaupattiin kerran osallisuutta pyramidikauppaketjussa, se oli minusta juuri vaarallisimpia illuusioita, periaate jota muutenkin vastustan, yritetään rakentaa enemmän entistä harvemmille.

Voihan olla ettei sinulla olekaan tapana maalata illuusioita. Olet sellainen (inho)realisti joka aina näkee asiat puhtaassa valossa ja paljaina. Hyväksyt muutokset ja mokat elämässäsi ja otat välittömästi vastuun teoistasi. Silti iloiset pikkuilluusiot voivat myös tasoittaa tietä ja maalata maailmankuvasta vähän helpommin ymmärrettävän, kuin objekti joka voi vääristää kuvaa. Eläessä illuusioiden ihmemaassa saattaa ehkä säästyä pahemmilta hankaumilta ja rakoilta joita karumman tien kulkeminen aiheuttaa, mutta samalla näkökenttä voi kaventua ja maisema muuttua yksitoikkoisemmaksi.

Näkemällä oikeasti ja kuvittelemalla, sekä ymmärtämällä niiden eron, voisi ehkä elää rikkaimman elämän.

 

Ruusunpunaista päivää kaikille!

ML

Elämän tarkoitus

Jos minulta kysyttäisiin juuri nyt mikä on elämän tarkoitus, vastaisin luultavasti että kasvaminen. Elämä on oppimista. Jos oikeasti olisikin näin, miten sitten voisimme parhaiten varmistaa että sitä tapahtuu meissä kaikissa ja mahdollisimman monipuolisesti?

Fyysinen kasvaminenhan on paras lopettaa siinä kahdenkympin nurkilla ja sen jälkeen horisontaalista kasvua lähinnä varoa. Psyykkistä, henkistä kasvua pitäisi sen sijaan osata ruokkia koko ikänsä. Tuon henkisen kasvun suhteen tuntuu olevan niinkin ikävästi, että siellä missä sitä kipeimmin kaivattaisiin, sitä on vaikeinta aikaan saada. Tämä tuntuisi pitävän paikkansa niin eri yksilöiden välillä kuin niiden sisällä. Kaikkein haitallisimpien tapojensa ympärille ihminen on yleensä rakentanut sellaisen määrän puolustusmekanismeja että niille jää suurvaltojen armeijatkin toiseksi. Omia vikojaan ei vaan tahdo millään nähdä puolueettomalla maaperällä ja aseettomana.

Moderni tieto-ja teknologiayhteiskunta vaikuttaa myös meidän ihmisten kasvamiseen yksilöinä ja ihmiskuntana. Puhutaan informaatiokuplasta, siitä että markkinavoimat yhdessä nörttien kanssa ovat luoneet meille laitteet jotka lokeroivat meidät kuluttajatottumustemme mukaisiksi ryhmiksi. Tietotekniikka ja sosiaalinen media rakentavat ympärillemme keinotekoisen todellisuuden joka vastaa ennen kuin kysytään, tekee meistä oletuksia ja tarjoaa ratkaisuja jotka ovat jonkin kaupallisen osapuolen intresseissä. Vapautemme on vaarassa ja miten käy luovuuden jos totumme nielemään valmiiksi pureskeltuja paloja? Miten käy ihmisen kyvyn ajatella jos aikamme täytetään kuva ja informaatioähkyllä ja pintaliito viihteellä?

Kaikki me tiedämme myös että kasvaminen tekee kipeää. Kasvun tieltä täytyy usein raivata esteitä ja sille täytyy tehdä tilaa, heittää havuja. Muutoksia luonnostaan vastustavan ihmisen on usein helpompi piiloutua tekosyiden taakse. Kasvamme myös eri tahtia ja joskus erillemme. Samassa liitossa ja kodissakin elävät ihmiset saattavat kasvaa eri suuntiin, varsinkin jos eivät pidä varaansa. Yhdessä kasvaminen edellyttää että osaa antaa tilaa toisen kasvulle, sitä ei voi pakottaa, tukea kyllä. Voimme vaikuttaa toistemme kasvuolosuhteisiin ja varmistaa että jokainen saa vuorollaan paistatella suosion suuressa auringon paahteessa ja hakeutua viileään varjoon tarpeen tullen.

En usko että ihminen kasvaa kärsimyksestä, ei sen aiheuttamisesta, eikä uhrina. Liian helppokaan elämä ei välttämättä tarjoa optimaalisia kasvuolosuhteita. Kasvamiseen tarvitaan luultavasti sopivasti haasteita, turvallisuutta ja rakkauttakin. Kaikenlaiset ihmiset voivat silti kasvaa, kasvu tapahtuu jokaisen omassa maassa ja omista siemenistä.

Keskeneräisyys meissä aiheuttaa hankausta ja kitkaa jota täydellisessä harmoniassa ei ole. Itsekkyys, ahneus, ilkeys, kateus, kaikki ne negatiiviset ominaisuutemme ovat meitä erottavia tekijöitä, paratiisiin pääsemiseksi ja sovun ja harmonian saavuttamiseksi, niistä on kasvettava irti. Aika suuri elämäntehtävä siinä.

ML 

Henkinen herätyskello

Minulla oli nuorena opiskelukaveri joka pomppasi aina herätyskellon hälytyksestä kuin vieteri laatikosta. Ihailin hänen nopeaa sopeutumistaan hereillä oloon. Itse herään aina hitaasti, kun vähitellen tulen tajuihini haluan käydä läpi unet jotka näin ja miettiä olisiko niissä joku viesti. Sitten muistelen eilistä ja yritän valmistautua tulevaan päivään.

Viimeaikoina olen yrittänyt myös kasvattaa henkistä hereillä oloa. Olen yrittänyt miettiä miten voisin kasvattaa objektiivisuutta ja purkaa ennakkoluuloja ja oletuksia, millaisia valmiita malleja aivoni virkkaavat ajatussilmukoista. Niitä malleja on varmaan ihan liikaa ja alimmat kasvavat jo naavaa.

Suurin hidastetöyssy tällä tiellä taitaa olla laiskuus, onhan se niin paljon helpompaa vaan ajatella niin kuin ennenkin. Se on jopa niin helppoa, että sitä ei edes huomaa tekevänsä. Maailman muuttuessa ympärillä on turvallista pitää kiinni omista ohjeista. Voisi ehkä jopa ajatella niin, että mitä kaoottisempaa elämää ihminen elää, sitä tiukemmin hän pitää kiinni omista uskomuksistaan, säilyttääkseen edes jonkinlaisen järjestyksen elämässään. Tämä voisi olla syy esimerkiksi siihen että ihmiset taistelevat niin kiihkeästi uskontonsa vuoksi, mitä pahemmaksi taistelu yltyy, sitä vaikeampi on luopua taistelun aloittaneista käsityksistä. Toisaalta, mitä rauhallisempaa ja parempaa elämää ihminen elää, sitä joustavampi hän ehkä pystyy olemaan myös henkisesti, hänellä on siihen varaa.

Asenteet myös periytyvät, olen itsekin perinyt paljon. Isäni pitää edelleen huolta siitä että perintö elää ja sellaista auktoriteettiahan on vaikea kyseenalaistaa.

Vaarallisimmat asenne ongelmat ja ajatushomeviljelmät ovat erilaiset pelot ja huolet. Niistä etukäteen murehtiminen on energiasyöppö turhimmasta päästä. Nuo ketkulaiset osaavat myös piiloutua muiden asioiden alle ja taakse. Ne tekevät syntipukeiksi muut ja aiheuttavat paljon surua ja murhetta huhuilullaan, juuri kun muuten olisi niin huoletonta ja kivaa.  Objektiivisuuden kehittäminen voi auttaa näidenkin kavereiden kukistamiseen. Jos elämänsä kykenee näkemään oikeassa mittasuhteessa maailmankaikkeuteen, niin ongelmatkin kutistuvat. Pulmat voi pakata pesupussiin, heittää sekaan armoa tahranpoistoaineeksi ja pestä koko pyykin valtameressä ( Itämerikin käy) avoimen horisontin edessä, tulokseksi saa kutistuneita pikku probleemeja.

Henkinen hereillä olo saattaa myös ajoittain vaatia ikävää omaan peilikuvaansa katsomista, tilanteissa joissa olisi helpompi syyttää ihan toisen näköistä naamaa, eri väristä, kokoista tai eri tavalla ääntelevää. Usein näkemättä jää että jäljet johtavat sylttytehtaalle ja sitä saa mitä tilaa. Siis ennen kuin lataa ja ampuu, pitäisi aina muistaa oma osuutensa asiaan ja toisen osapuolen näkökulma. Jos me tähän pystyisimme, sodathan tulisivat samantien mahdottomiksi. Heti kun nostat oman nyrkkisi hyökkääjää vastaan, olet vajonnut yhtä alas ja menettänyt oikeutesi valittaa toisen käytöksestä.

Henkinen hereillä olo vaatii siis vaivannäköä, mutta se myös palkitsee. Parhaimmillaan näkökyky todella paranee ja takkujen sijaan näkeekin koko kampauksen, tajuaa syitä ja seurauksia, saattaa jopa viisastua, mikä auttaa aina eteenpäin. Omaa osuuttaan tämän elämänpyörän rattaissa ei ehkä voi liiaksi korostaa, mutta ei sitä tarvitse vähätelläkään, ilman sinua olisi minunkin elämäni eri näköinen.

 

Pysytään hereillä!

ML

Muistoja Toholammilta

Isäni vanhemmat asuivat pienessä kauniissa kylässä Keski- Pohjanmaalla Toholammilla Lestijoen varrella. Koska vanhempani olivat muuttaneet Etelä- Suomeen töiden perässä, minulla on Pohjamaalta lähinnä vain kesämuistoja lapsuudesta. Muistan miten ilma oli paitsi puhdas ja raikas, myös täynnä tuoksuja navetasta ja viljapellolta. Isovanhempieni pihassa suhisivat suuret hopeapajut ja takapihalla oli valtava mansikkamaa. Ison navetan takana aukesivat viljapellot joelle asti.

Ihmiset kylässä olivat ahkeria ja vaatimattomia. Ison tuvan pöydän ympärille kokoontui usein väkeä kahvittelemaan, oman suvun lisäksi naapureita ja kylänmiehiä, ovi oli aina auki. Sankaritarinoita kerrottiin työnteosta, metsätöistä ja kiukkuisista sonneista. Joskus lauantai iltaisin saunan jälkeen, kai vähän Koskenkorvankin ansiosta, isoisän muistoja rintamalta ja evakoista, mutta niitä eivät lapset saaneet jäädä kuuntelemaan. Isoisäni oli ankara mies ja kova tekemään töitä. Sotavuosista ja evakkojen majoituksesta oli selvitty työtä tekemällä ja maata raivaamalla. Elämässä ei etsitty onnea tai elämyksiä, päivä oli hyvä kun heinä oli saatu puitua tai lehmä poikimaan. Sauna oli siunaus, siellä on isänikin syntynyt, siellä kylvettiin pois multa ja lanta, sieltä alkoi pyhäpäivä.

Elämä Toholammilla on varmaan muuttunut sitten lapsuusvuosieni, mutta uskon että nuoret siellä edelleen osallistuvat talon töihin ja kasvavat maata arvostaen. Noilla lakeuksilla eletään maasta ja karjasta, nuoret miehet pääsevät poikasina traktorin rattiin ja tytötkin oppivat talon töitä ennen kouluikää. Perheet ovat usein suuria ja sisaruksista opitaan pitämään huolta. Surulliset uutiset ovat viime päivinä kertoneet nuorista kuolon uhreista Toholammin teillä, pienelle kylälle se on suuri suru.

Kasvaa noita kaahari poikia täälläkin, kun kuulen sellaisen rallimiehen pöristelevän ohi, tiedän että aina jonkun elämä on vaarassa. Suomalainen mies kasvaa isiensä tarinoista, haluaa näyttää rohkeutensa, varsinkin kun kaverit on kyydissä. Kunpa me osaisimme kertoa pojillemme, mitä on olla oikeasti rohkea. Se ei ole esiintymistä, näyttämistä eikä yllytystä, se on vastuunkantoa ja taipumattomuutta. Sitä että ymmärtää miten suuri lahja elämä on ja miten kaunista on pystyä antamaan se myös eteenpäin.

 

ML

Vanha kuusi

Kuusen juuressa,

mullassa maassa,

vieressä juuren,

koti on pienten,

eläinten ja sienten,

turvan saavat sieltä, kuusi suojaa pientä.

Vaan mistä saa turvaa kuusi,

kenen olkaan painaa pään,

kuusen latvan piikikkään.

Yksin seisoo kuusi siellä,

metsätiellä,

yksin huojuu kuusen pää,

helmojen alle pienet jää,

ei kerro heille huoliaan,

ei esittele huonoja puoliaan.

Yksin seisoo kuusi siellä,

metsätiellä,
alla elää pieni väki,
oksissa sen kukkuu käki,
vuodet vaihtuu,
kuusi kuihtuu,
käpyjä kasvattaa,

ja sitten aivastaa,

 tsihh !

sinne lensi siemeniä,

tulee talvi, jäätyy maa,

kunnes uusi kevät saa,
uusia kuusia kasvattaa.

 

ML

Menestys vai menetys

Suomenkielen sana menestys eroaa yhdellä kirjaimella sanasta menetys. Ruotsinkielen sana framgång on sille sukua, mutta ruotsiksi menetys on förlust, eli ihan eri sana. Kertooko tämä jotain suomalaisesta kansanluonteesta? Se jolla onni on, se onnen kätkeköön..jne. Tuossa yhteydessä on jotain mielenkiintoista.

Mielestäni menestyminen tämän päivän maailmassa on monimutkainen juttu, määritelmä siitä, mitä on menestyä, pitäisi ehkä päivittää. Menestyneestä henkilöstä tulee ehkä vieläkin useimmille mieleen ensimmäisenä taloudellinen varakkuus. Ihminenhän voi toki menestyä työssään, opinnoissaan, tutkimuksissaan tai vaikka ihmissuhteissaan ihan ilmankin taloudellista varakkuuttakin, nykypäivänä se taitaa olla monen akateemisesti koulutetun kohtalokin. Silti status symboleita kerätään ympärille kertomaan viestiä muille; olen menestynyt. Kalliit autot ja kimaltelevat korut herättävät ihailua. Vai herättävätkö?

Äskettäin uutisoitiin että 85 ihmistä maailmassa omistaa yhtä paljon kuin koko maailman väestön köyhin puolisko eli 3,5 miljardia ihmistä yhteensä. Maailman varallisuus on siis kaikesta päätellen jakautunut varsin epätasaisesti. Silti jaksamme ihailla niitä, jotka kahmivat itselleen muita enemmän. Menestys, framgång on ihmiselle jonkinlainen vietti, jatkuvan kasvun ideologia, jokainen uusi sukupolvi edellistä vauraampi. Koko maapallon mittakaavassa on nyt kuitenkin taidettu tulla sellaiseen taitekohtaan, jossa luonnonvarojen hyödyntäminen ei enää voi jatkua entisellään, roskaamme ja tuhoamme enemmän kuin istutamme ja puhdistamme. Viime aikoina on uutisoitu massiivisista kalakuolemista eri puolilla maailman meriä, myös mehiläisiä kuolee mystisellä tavalla. Meillä ei ole edes tietoa mistä tämä johtuu. Tiedämme vain esim. että Fukushimasta on vuotanut radioaktiivista vettä miljoonia litroja maailman meriin, Kiinassa 60% pohjavedestä on saastunut juomakelvottomaksi ja Tyynellä merellä kelluu maailman suurin roskaläjä, ikuista muoviroskaa, lautta ulottuu Kalifornian rannikolta aina Japaniin asti. Tuo muoviroska pilkkoutuu ainoastaan pienemmiksi partikkeleiksi jolloin se kulkeutuu aina vaan suuremman eläinjoukon vatsaan, kuolettavasti.

Jos katsommekin näiden tietojen varassa menestymistä, sillä tuntuu tosiaan olevan kova hinta; kauniin pallomme monien lajien ja elinkelpoisuuden menetys. On siis todella korkea aika tehdä suunnanmuutos. Itse uskon että sen täytyy tapahtua meissä kaikissa, meidän täytyy päivittää ihanteemme ja myös menestymisen kaava. Mitä kaikkea voisi olla todellista hyvinvointia ihannoiva ja toteuttava menestyminen?

Menestystä sinulle toivottaen

ML

Oikean elämän Pilvipalvelut

Piti kirjoittaa tänään ihan muusta, mutta yllättävä suruviesti veikin ajatukset ihan toisaalle.

Kaikille teille jotka olette joutuneet viimeisten jäähyväisten äärelle, voimia. Elämä on aina liian lyhyt. Toisilla se loppuu yllättäen, toisilla hiipuu vähitellen, kaikilla se tuntuu jälkikäteen niin lyhyeltä hetkeltä.

Olen itse niitä, joilla on aina huono omatunto, kun yrittää huomioida yhtä, tulee kääntäneeksi selkänsä toiselle. Riittämättömyys on ainainen seuralainen. Elämä on aina niin paljon enemmän. Elämä on randomia, niin kuin nuorisolta olen oppinut. Elämä on epäoikeudenmukaista, elämä on yllätys.

Viimeaikoina on uutisoitu, että nuoriso lainaa vähemmän kirjoja ja käy vähemmän konserteissa. Nuoriso elää verkossa. Verkko on simultaani elämä, siellä tapahtuu aina jotain mielenkiintoista, siellä voi tapahtua mitä vaan. Verkko muuttaa käsitystämme elämästä. Verkossa elämä on ikuista, siellä kuolleetkin elävät. Lähimmäisensä voi tallentaa ja ladata uudelleen ja uudelleen. Verkossa kuolemaa ei ole. Ihminen on jo luonut itselleen ikuisen elämän.

Verkossa voi myös valita, siellä voi luoda elämästään paitsi ikuista, myös jotakin mitä muuten ei voi. Siellä voi valita pois kaiken mitä oikeasti pitää kestää, sietää ja jaksaa. Verkossa sinä olet luoja, sinä päätät.

Oikeassa elämässä hiekka valuu tiimalasissa, eikä meistä kukaan tiedä miten kauan. Oikeassa elämässä valintoja ei voi uusia, tekoja deletoida. Oikeasta elämästä päättää joku muu. Oikeassa elämässä jokainen kohtaaminen on suuri mahdollisuus, jokainen uusi aamu suuri lahja. ” Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” Lausuttiin kerran vuorisaarnassa. Tämän haluaisin muistaa joka päivä, ei siksi etten välittäisi tulevasta, vaan siksi että välittäisin tästä päivästä, oikeasta elämästä.

 

Pidetään huolta toisistamme.

 

ML

Iloisen veronmaksajan paratiisista päivää!

Usko tai älä, yritän kyllä jättää ajattelemisen itseäni viisaammille tai ainakin heille, joilla virkansa puolestakin on siihen paremmin aikaa, mutta nyt on taas ihan pakko. Fasten your seatbelts please, tämä kyyti voi paikoittain olla pomppuista.

Kiinnostuin Mikael Pentikäisen kirjasta Luottamus, se osoittautuikin kirjaksi johtajuudesta. Siitä asti tuo teema on seurannut minua kiinteästi kuin kissankarvat vaatteissani. Me ihmiset tunnumme kaipaavan johtajia, auktoriteettejä. Hyvinvointi- ja huonostivointi tilanteissa vähän eri tavalla. Varsinkin tällaiset taloudellisesti epävarmat ajat tuntuvat tarjoavan tilaisuuksia valtaa kahmiville. Individualistista länttä johdetaan eri tavalla kuin kovaan kuriin tottunutta itää. Meillä etsitään ehkä enemmän diplomaattia tai esikuvaa, Venäjällä taas valta lahjoitetaan johtajalle joka osoittaa kykyä kovaan kurinpitoon ja pullisteluun.

Mielenkiintoisinta asiassa on, että lopullisen mandaatin ja vallan valtikan antaa aina kansa. Kamalinkaan diktaattori ei pysty ikuisesti valtaa pitämään, jos kansa ei sitä halua. ( toivon että Pohjois- Koreankin tilanne tässä suhteessa pian muuttuu) Diktaattoreita on viime aikoina kaatunut kuin keiloja, se on osoitus siitä, että ei ole yhdentekevää mitä me kansalaiset ajattelemme. Ja meidän on syytä ajatella!

Talouskurimuksessa kamppailevaa eurooppaa on haluttu viimeaikoina johtaa pankkien ja taloushallinnon johdolla mm. mantralla ” muuta vaihtoehtoa ei ole”. Silti vaihtoehtoja aina on. Yhden niistä on esitellyt Islanti. Toinen, pienempi, mutta kotimainen ääni on radikaalipappi Kai Sadinmaa, joka haluaisi että kirkko ottaisi tiukemmin kantaa riistokapitalismia vastaan. Hänen mukaansa Jeesus oli poliittinen toimija joka kritisoi aikansa talousjärjestelmää. Sadinmaan ajatuksissa on jotain puoleensavetävää, luottoluokitus ja kilpailukyky paasaajille pitäisi jonkun pystyä asettumaan vastavoimaksi. Kristillisen jakamisen tärkeydestäkin pitäisi jonkun saarnata, eikä vain saarnata, vaan osoittaa sitä myös teoin.

Sillä ahneuden alttarilla väkeä riittää. Rahalla on ihmeellinen voima, se voi taivuttaa ihmisen taistolaisuudesta veropakolaiseksi muutamassa kymmenessä vuodessa. Tällainen moraaliton selkäranka ei tunne kiitollisuutta, sen enempää kuin uskollisuuttakaan sitä rintaa kohti, joka sitä on ruokkinut.
Jokainen jolla sydän ja aivot toimivat vielä elimellisessä yhteistyössä tajuaa, että tulevaisuudessa kansakuntien kilpailukyky ei ole palkka kysymys. Sademetsiä tuhotaan n. 20 000 neliökilometriä vuosittain ja ruoantuotannon pitäisi lisääntyä n. 75% vuoteen 2050 mennessä, jotta koko maailmanväestö kyettäisiin ruokkimaan. Kaikenlainen roskaaminen, saastuttaminen ja luonnonvarojen tuhoaminen lisääntyy. Kysymys on pallomme tulevaisuudesta, siitä miten hyvin me kansakuntina pystymme säilyttämään edellytykset elämään. Vaikuttaa siltä, että joissakin maissa strategiaksi on otettu pääomien houkutteleminen maahan verotusta helpottamalla, sillä ehkä varaudutaan tulevaisuuteen paremmin kuin puolustusvoimia kehittämällä. Silti taloudellinen eriarvoisuus on myös paha uhka, jos yhteiskunta jakautuu pahasti köyhiin ja rikkaisiin, on se koko kansalle suuri turvallisuusuhka.

Toivoa antavat onneksi monet nuoret täällä Suomessakin. He ovat nähneet riittävästi maailmaa ymmärtääkseen että Suomi on meille suomalaisille maailman paras paikka ja sitä voi kehittää aina paremmaksi.  Peliyhtiö Supercell maksaa tänä vuonna veroja 260 miljoonaa euroa, tällaisia jättiveroja on aikaisemmin saatu vain Nokialta. Suomalaisen energiayhtiön St1 :sen pääomistaja Mika Anttonen on sanonut että palkkojen alentaminen pitäisi aloittaa eliitistä, toimi jolla tasavaltamme presidentti Sauli Niinistökin jo näytti esimerkkiä. Jotta aurinko paistaisi risukasaan tulevaisuudessakin, tarvitaan iloisia veronmaksajia ja oikeudenmukaisuuden puolustajia, sillä oikeasti vahva on vain se, joka tuntee heikkoutensa ja antaa sen vahvistua!

 

Pidetään huolta toisistamme!

ML

Elämän kevennys ja kutsumaton kuokkavieras

Olen viime aikoina kulkenut otsa rutussa luetellen kaikkia työtehtäviäni, tehtyjä ja tekemättä jättämiäni. Varsinkin noita jälkimmäisiä tuntuu olevan aina ihan liikaa. Vaikka kuinka nousisin viideltä aamulla puuronkeittoon ja yrittäisin tehostaa tekemisiäni, mikään ei tunnu riittävältä, ajatukset harhailevat, sydän pomppii kuin superpallo, paperipinot työpöydällä irvistävät, kalenteri näyttää yleiseltä syyttäjältä ja pesemättömät ikkunat harmaavat maiseman. Meille on muuttanut kutsumaton kuokkavieras, huoli.

Olin nuorempana suhteellisen huoletonta lajia. Lähdin tammikuun pakkasilla lappiin Rätticitikalla ja köröttelin hiihtohissillä elämäni ensimmäiseen mäen laskuun Luosto tunturin jäiselle huipulle, koska olin kuullut että se on hauskaa. No mahalaskua sieltä tietenkin alas tultiin, olisi ehkä kannattanut aloittaa vähän alempaa. Kun ostin ensimmäisen asuntoni, pienen mökin täältä, paikkakunnalta jossa en ollut aikaisemmin edes käynyt, jätin isälleni lapun keittiön pöydälle, hei isä, ostin talon. Pidin itseäni melko rohkeana ja eteenpäin katselevana.

Nyt olen ymmälläni, mitä rohkeudelleni ja näköalalleni on tapahtunut, jotain muutakin kuin likaiset ikkunat. Välissä on elämää parikymmentä vuotta. Tietoisuuteni on laajentunut, maailma on kasvanut, läheisteni määrä on lisääntynyt, osa heistä on kuollut pois, osa on vanhentunut ja heikentynyt. On ollut sairautta, surua ja onnettomuutta. Uutiset maailman epäoikeudenmukaisuudesta, katastrofeista ja hätätiloista ovat päivittäisiä. Uutisia ylipäätään, kysymättä kerrotaan monta kertaa päivässä, kännykkäni jopa hälyttää niiden saapumista. Huolettomuus näissä olosuhteissa tuntuisi jo melkein välinpitämättömyydeltä, holtittomalta mielenhäiriöltä.

Näköalani on huomaamattani kääntynyt edestä taakse, ja sivuille, siinä määrin, että silmäni vääntyvät kohta kieroon. Olen alkanut pälyillä mahdollisesti uhkaavia vaaroja ja tuskitella taakse jäänyttä. Olen alkanut painua kumaraan ja hengästyä kaiken sen raahaamisesta josta haluaisin, voisin, pitäisi, pitää huoli. Eteenpäin kulkeminen on hankalaa takaperin ja jos kokoajan palaa korjaamaan tai tarkistamaan, ei siitä tahdo lopulta tulla yhtään mitään.

Siksi yritän tästä eteenpäin suoristaa selkäni, vetää syvään henkeä, nauttia siitä että lähinäköni on nykyään heikko ja katsella kauemmas eteenpäin. Aion yrittää hyvillä mielin jättää jonkun addressin allekirjoittamatta ja huonon uutisen kuulematta. Vuotakoot kipsisakka altaat ja hoitakoot Amnesty, Unicef, Greenpeace ja mitä niitä nyt onkaan, asiansa muutaman päivän viikossa ihan itsenäisesti, minä aion etsiä ja löytää elämääni enemmän uusia hyviä uutisia ja olla parempaa seuraa ystävillenikin. Haluan keventää elämääni, en ruokavaliotani. Haluan että sydämeni sykkii välillä jostain sellaisestakin josta ei mene otsa ruttuun. Kokeile sinäkin!

 

ML

 

Anna mun kaikki kestää, keramiikka, pellava, kivi 2013 ML

Pariton sukka ja suolaisen elämän synteesi

Moni meistä etsii itsestään, sitä kadonnutta palaa, puuttuvaa kulmaa, paritonta sukkaa, jotain selittävää tekijää. Jokainen ihminen on mysteeri. Kun pieni ihminen syntyy, jotain on jo valmiina, jotain kasvaa ja kehittyy, jotain ehkä katoaa ja unohtuu. Tekeekö eläminen ihmiselle hyvää?

Jalostaako kärsimys? Vahvistaako henkiinjääminen? Jokainen joka on menettänyt jonkun hyvin rakkaan nuorena, tietää miltä kuolevaisena eläminen tuntuu. Miten suuri on se metsä johon voimme eksyä, miten syvä on se meri jonka pinnalla purjehdimme tai miten polttava on se aurinko jonka säteitä palvomme.

Ihminen luo elämäänsä edellään, kylvää ja niittää, eikä silti tunnista leipää omakseen.

Ihminen ei näe sitä, mihin ei uskalla katsoa, eikä siksi näe itseään.

Nuori ihminen on uhmakas, täynnä tulevan sadon korjuuta, kevätviljaa ja siemenperunoita. Keski- iässä ihminen talttuu, kuin suitsista vedettäisiin tai kuoppaan ajettaisiin. Katsoo taakseen, katuu ja kiittää, katsoo eteensä, pelkää ja pakenee tai sitten vaan reippaasti kantaa kuoret kompostiin ja keittää perunat, heittää homeiset ja madonsyömät marjat pois ja keittää lopusta makean hillon.

Vanhana ihminen arvostaa lasta, ymmärtää aikuista ja jos hyvin käy, niin kuolee kiittäen.

Meistä jokainen on jonkun toisen puuttuva kulma, kadonnut pala tai pariton sukka.

Meistä jokainen voisi olla toiselle aamuaurinko, lämmin kylpy tai suolainen leipä.

ML

Ikääntymisen vaikeudesta

Ensimmäisistä koulu vuosistani en muista paljon. Mitään opittua tuskin ollenkaan. Muistan että ekaluokan opettajattarellani oli erityisen kauniit kädet. Ei, ne eivät olleet nuoret ja virheettömät, päinvastoin, ne olivat aika vanhat, täynnä pisamia ja ohuita juonteita. Minusta ne olivat kuin vanha kartta tai silkkiperhosen kotelo, jotenkin kiehtovalla tavalla täynnä elämää, mutta samalla hauraat ja herkät.

Siitä lähtien olen aina silloin tällöin katsellut käsiäni sillä silmällä, miten ne vanhenevat, näkyykö se jo? Tässä voi olla jotakin lohdullista meille nykyajan ihmisille, jotka useimmiten yritämme uida vastavirtaan, ajan kulkua ja sen merkkejä vastustaen. Kulttuurimme arvostaa nuoruuden kauneutta ja voimaa, vitaalisuutta ja suorituskykyä. Vanheneva ihminen pelkää sen katoamisen merkitsevän arvonsa katoamista, näkymättömäksi tulemista.

Ajatellaan vaahteran lehteä, miten se silmusta kasvaa lehdeksi, kukoistaa ja putoaa maahan. Maassa se haurastuu ja maatuu pois. Mikä on vanhan lehden arvo tai suorituskyky? Luonto ei kysele sellaisia. Lehti on elänyt elämänsä, täyttänyt tehtävänsä.. Ennen puusta irtoamistaan se siirtää lehtivihreänsä takaisin puun runkoon, säilöön tuleville lehtisukupolville. Maatuessaan se vielä lannoittaa maan uudelle kasvulle.

Jos osaan elää niin kuin tuo vaahteran lehti, olen elämääni hyvin tyytyväinen.
ML

Saako elämästä nauttia?

Oletko sinä joskus katunut nuorena tekemiäsi valintoja? No, niin kukapa ei olisi. Sanonnan mukaan ihminen tekee ensimmäiset 30 vuotta virheitä ja yrittää sitten loppuelämänsä korjata niitä. Vaikka tilanne ei nyt ihan noin paha olisikaan, niin moni silti huokaa vanhempana että jospa vain olisin silloin nuorena tiennyt sen mitä nyt tiedän. Sehän on paradoksi, ei sitä voi tietää, jos ei ole elänyt niin kuin on elänyt.

 

Rakkaus, tuo kaiken elämän suola ja sokeri, alkuvoima, ei ole meille ihmisille ihan ongelmaton asia. Ihminen on niin paksu nippu erilaisia tunteita, viettejä ja tarpeita. Ihmisen alkuhistoriassa lisääntymisen biologia näytteli suurempaa roolia, kumpaakin sukupuolta tarvittiin jälkikasvun aikaansaamiseksi ja sen hengissä pitämiseksi. Tämä nykyinen elämänmenohan mahdollistaa monella tavalla ihmiselle aika paljon huolettomamman tyylin. Vanhempia ei välttämättä tarvitse edes olla kahta kappaletta, eikä heidän tarvitse olla eri sukupuoltakaan, muuta kuin tietysti ihan siinä alkuvaiheessa. Tästä johtuen kaikenlaisille nautinnoille ja vieteille on helpompi antaa periksi.  Ja ohboy, niillehän sitten annetaan. Ristiriitaa syntyykin sitten kun yhden nautinnot ovat eturistiriidassa toisen kanssa. Luin äskettäin Hesarista että intohimoinen rakastuminen ei kuulemma psykiatri Matti O. Huttusen mukaan kestä kuin kolme kuukautta plus miinus kolme viikkoa. Sen jälkeen aletaankin polskia kiusausten ja uskollisuus vaatimusten ristiaallokossa. Ihminen on ajautunut mahdottomaan tilanteeseen jos on tullut rakastumisen tuottamalle dopamiinihormonille riippuvaiseksi.

No ongelmia tuottaa kai eniten se, että nykyään ihminen haluaa kaiken ja mieluiten heti. Hormonitoiminta on todennäköisesti luotu elämän jatkumiselle välttämättömien toimintojen aikaansaamiseksi, ei leikkikaluksi tai nautintoaineeksi. Väärin käytettynä sillä on haitallisia sivuvaikutuksia.

Nykyihmistä ajaa aika pitkälti erilaiset nautinnot. Niistä suurimpana tietysti syöminen ja seksuaalisuus, mutta lista on pitkä. Kuka saa kiksejä mistäkin, ruumiinsa tai henkensä piiskaamisesta, uhkarohkeudesta, urheilusta tai luomisen tuskasta. Koska elämän alus lipuu eteenpäin ja päätesatama päivä päivältä lähestyy, ihminen hätääntyy, mitä kaikkea pitäisi olla, maistaa tai haistaa, kokea ja osata. Aina löytyy joku joka on kokenut suurempaa ja paremmin. Ei ihme että joillakin koneisto ylikuumenee tai saattaa lakata kokonaan toimimasta, mikään ei enää tunnu miltään. Varmaa on ainakin se, että kenenkään ei pitäisi pakkosyöttää noita ”nautintoaineita” toiselle. Niin huonosti kuin se markkinataloudessa onnistuukin. Nimittäin vanha totuus, vähemmän on enemmän, toimii luultavasti tässäkin asiassa, ihminen voi olla täysin tyytyväinen elämäänsä vaikkei koekaan tantraseksiä tai syö champanja aamiaisia. Luultavasti kysymys on enemmän sisäisestä kyvystä nähdä kuin ulkoisesta tarjonnasta. Siitä johtuen että aistimme ovat erilaisia ja toimivat hyvin eritavoilla, olisin taipuvainen uskomaan, että siinä missä yksi ihminen voi nähdä huikaisevan mielenkiintoisen maailman omalla takapihallaan, toinen ei sitä huomaa, vaikka matkustaisi maailman toiselle laidalle. Aistit on vain pidettävä auki.

 Voisi olla hyvä suojella ainakin lapsia ja  nuoria, vaikutteille alttiimpia ihmisiä, pieni niukkuus voi yllättäen ollakin paljon terveellisempää kuin ylenpalttinen ahmiminen, eikä ole hyvä siirtää omia riippuvuussuhteita lapsiin, joilla on vielä luonnollinen suhde kaikkiin elämän nautintoihin.

Elämä on kakku, sen päällä voi olla kermaa ja kirsikoita, toiset nuolevat vain päältä, toiset puraisevat, toiset eivät uskalla maistaakaan ja toiset ahmivat ihan liikaa, kaikilla on omat seurauksensa.

 

Nautinnollista päivänjatkoa!

 

ML

Alkoholinverotus ja negatiivinen kannustaminen

Suomessa on perinteisesti ollut tiukka alkoholiverotus. Pullon korkkia on kierretty aina vaan tiukempaan, jotta se pysyisi kiinni. Verotusta on ollutkin helppo korottaa, koska samalla nousevat valtion tulot. Sillä veroistahan kustannetaan monenlaista alkoholin aiheuttamien ongelmien hoitoa, aina yksittäisistä poliisihälytyksistä perheväkivallan vuoksi, pitkäaikaisiin hoitolapaikkoihin. Systeemi toimii vähän niin, että isä kurittaa poikaa ja mitä enemmän isä kurittaa, sitä kurittomammaksi poika tulee. Juomat haetaan ihan kiusallaankin rajan takaa. Nyt ollaan tultu tilanteeseen jossa kotimainen oluen tuotanto ei enää kannata, tuote ei käy kaupaksi, mutta se ei johdu asiakkaiden raitistumisesta. Poika on karannut isänsä käsistä. Myymisestä saatava verotulo jää Viroon ja työpaikat alalta katoavat, mutta juomisen aiheuttamat ongelmat ja niiden hoitaminen on edelleen kotimaisen kansantalouden ongelma.

Kuvio on alun perin negatiivinen, sama toistuu usein muutenkin ihmisten välisissä suhteissa, samoja kaavoja toistetaan sukupolvesta toiseen, jos isä hoitaa ongelmatilanteet nyrkillä, ei poikakaan opi puhumaan. Alkossa myydään jotain, mitä ei oikeastaan haluttaisi myydä, seurauksilla joita ei haluttaisi syntyvän.

Vaikka Suomi on pieni ja suhteellisen homogeeninen maa, ihmiset juovat silti täälläkin eri syistä, koska ihmiset ovat ERILAISIA. Siksi en usko että joukkoa erilaisia ihmisiä voi hallita yhdellä ja samanlaisella metodilla. Sen sijaan että tartutaan siihen helpoimmin näkyvään keinoon eli verotukseen, kuritukseen, pitäisi pureutua tässäkin asiassa syvemmälle ja ottaa selvää miksi ihmiset juovat ja miksi juominen riistäytyy käsistä. Hyvällä tavalla juomiseen on vain yksi syy, niin kuin onnelliset perheetkin ovat kaikki samalla tavalla onnellisia. Ongelmalliseen juomiseen on sen sijaan monta syytä, niin kuin on onnettomilla perheilläkin.

Jos ongelmiin nyt tsuumaisi hiukan niin vaikuttaisi olevan niin, että pohjoisilla leveyspiireillä asustelevilla kansoilla on yleensäkin suurempi todennäköisyys sairastua alkoholin liikakäyttöön. Kysymys on ehkä geeneistä, ehkä ilmastosta, mm. auringosta saatavan D- vitamiinin vähäisyydestä, ehkä molemmista. Meillä Suomessa on myös aika ankara ilmapiiri henkisesti. Sodat ovat jättäneet jälkensä ja pieni kansa on oppinut muutenkin taistelemaan hammasta purren. Kova jätkä on äijä ja äijähän ryyppää. Raittiina olemisen sosiaalisesta paineesta on alettu kyllä keskustella, mutta ei vielä läheskään riittävästi. Varmaan tässäkin asiassa syytä olisi lähteä lapsista ja nuorista, puuttua juomisen uhkatekijöihin tarpeeksi varhain. Sen lisäksi meidän KAIKKIEN vastuulla olisi uudenlaisen positiivisemman asenteen kehittäminen selvinpäin elämiseen. Ryyppäämistä ei tarvitse paheksua, mutta ei sitä tarvitse ihaillakaan! Siinä vaiheessa kun suhteessa juomiseen päästään jotenkin edes neutraalille maaperälle ja tajutaan että se on nautintoaine jonka liikakäyttö aiheuttaa ja pahentaa ongelmia, ei ratkaise niitä, ollaan jo pitkällä. Kokonaisen kansan ajaminen yhtenä laumana on mahdoton tehtävä. Vaikken suoria ratkaisuja tiedäkään tähän maamme isoon ongelmaan, uskon että ne tässäkin asiassa löytyisivät yksilöllisemmistä ohjelmista, tutkimalla ja kannustamalla positiivisesti.

 

Mukavaa päivänjatkoa kaikille!

ML

 

Lahja kaukaisesta maasta

Joaquim herää kukon kiekaisuun aikaisin aamulla Maputon rantabulevardilla sijaitsevassa entisessä loistohotellissa Mosambikissa. Hotellin loisto on enää aavemainen muisto rikkaiden valkoisten juhlista ajalta, jolloin portugalilaiset rakensivat tämän suuren hotellin paratiisiksi itselleen, Intian valtameren aurinkoiselle rannalle, pääkaupunki Maputon laidalle. Nykyään lähes raunioksi luhistunutta rakennusta asuttaa monta köyhää mosambikilaista perhettä. Joaquimin perhe on yksi niistä. Joaquimin molemmat enot kuolivat sisällissodassa 1989, vuotta ennen kuin rauha ja demokratia saatiin vihdoin palautettua, isä kuoli vuonna 2000 riehuneessa hirmumyrskyssä, samassa jossa hänen setänsä Alberto loukkaantui. Alberto on nyt perheen ainoa elättäjä, perheen, johon kuuluu Joaquimin lisäksi hänen äitinsä ja sisaruksensa Luìsa, Armando ja Samora. Joaquim on 14 vuotias.

Lapset haluaisivat käydä koulua, mutta Alberto ei enää pysty valmistamaan banaanilaatikoita entiseen tahtiin, hänen toinen jalkansa on jouduttu amputoimaan ja näkö on hyvin huono. Jos Alberto saisi hankittua silmälasit, se helpottaisi puusepän työssä ja lisäisi perheen tuloja. Joaquim auttaa setäänsä tämän pienellä verstaalla läheisellä sivukadulla. Setä valmistaa yksinkertaisia puulaatikoita huonolaatuisista leimupuun osista. Hän myy niitä kadulla banaaniviljelijöille hyvin halpaan hintaan. Joaquim syö aamupalaksi cashew pähkinöitä ja lähtee setänsä mukaan töihin. Tänään setä on äreä ja väsynyt, hän komentaa Joaquimia työhön ja asettuu itse ”myyntipaikalleen” verstaansa eteen, johon aamupäivästä lankeaa vielä kevyt varjo suojaamaan kuuminmalta auringon paahteelta. Joaquim etsii laatikoihin tarvittavia kuorilautoja, mutta löytää pienen huoneen pölyisestä nurkasta lyhyitä lautoja jotka ovat ihan oikeaa puuta, akaasiaa, palmyrapalmua, jopa pala eeben puuta! Sedän on täytynyt kerätä ne talteen hirmumyrskyjen aikaan, kun suuri tulva uitti Maputon rantaan kaikenlaista rikkoutunutta. Joaquim innostuu, hän pyörittelee puita käsissään, silittelee niiden hienoja syitä, tarkastelee värien kirjoa ja tunnustelee niiden painoa. Nämä ovat oikeata puuta, josta voisi rakentaa jotain kaunista. Kun Alberto iltapäivällä nukahtaa, Joaquimilla on suunnitelma valmis, hän on jo banaanilaatikoita naputtaessaan piirtänyt mielessään kauniimpia korurasioita joita koskaan kukaan on valmistanut.

Kun illalla muut istuvat ulos laskevan auringon valoon ja seurustelevat tapansa mukaan naapureidensa ja ystäviensä kanssa, Joaquim livahtaa setänsä verstaalle. Öljylampun valossa hän sahaa ja hioo, tarkastelee työtään kuin vain jäljestään tarkka ammattilainen tekee ja kokoaa ensimmäisen pienen laatikkonsa. Kotiin palattuaan äiti toruu häntä, ”missä olet kuljeksinut näin pitkään, huomenna on työpäivä!” Mutta Joaquim nukahtaa tyytyväisempänä kuin pitkään aikaan.

Näin kuluu päiviä ja Joaquimin salainen projekti edistyy. Kunnes eräänä aamuna kun setä Alberto taas asettuu myyntipaikalleen kadulle, Joaquim lisää myytävien banaanilaatikoiden viereen, sedän heikomman silmän puolelle, vielä kolme kaunista korulipasta. Jännityksellä hän yrittää seurata kadun tapahtumia työnsä äärestä. Ihmiset kulkevat ohi omissa askareissaan, lapset juoksevat ja autoilijat soittavat torviaan, Maputo on täynnä elämää. Setä myy muutaman banaanilaatikon, mutta kukaan ei huomaa maassa olevia pieniä korulippaita, kunnes katua astelee valkoinen mies, hattu päässään ja kiikarit kaulassaan. Olalla roikkuvasta kameralaukusta Joaquim päättelee miehen olevan turisti jostain pohjoisesta maasta. Mies pysähtyy Alberton banaanilaatikoiden eteen, mutta tarttuukin yllättäen yhteen Joaquimin rasioista. Onneksi Alberto on nukahtanut, Joaquim syöksyy ulos juuri parahiksi vastaamaan miehen kysymykseen, mitä laatikko maksaa. Mies kääntelee rasiaa kädessään, silittelee sen sileäksi hiottua kantta, johon Joaquim on sahannut ja upottanut pienet koristepalaset akaasiaa ja palmyrapalmua. Muuten rasia on tehty eebenpuusta, sen kulmat on hiottu pyöreiksi etteivät ne tuntuisi ikävän teräviltä kädessä ja sen pinta on vahattu ja kiillotettu, puun syyt näkyvät kannessa kauniisti. Saranoiksi Joaquim on upottanut pienet naulat. Mies vaikuttaa tyytyväiseltä, kehuu työtä muutamalla sanalla portugaliksi ja kaivaa rahat taskustaan. Joaquim kiittää ja mies työntää rasian kameralaukkuunsa.

Kun Joaquim avaa metical seteli käärön, hänen eebenpuun värisille kasvoilleen leviää hymy. Setä Alberto tulee saamaan silmälasit, äidille hän ostaa uuden kanan ja rahaa jää vielä tuoreeseen kalaan ja äyriäisiin ainakin kahdeksi viikoksi koko perheelle.

Tuo rasia on nyt minun. Sain sen valkoiselta mieheltä, ystävältäni, joka palasi matkaltaan Afrikasta. Rasia on ihmeellinen, kun sen kannen avaa, se alkaa kertoa tarinoita, niin kuin tämänkin kertomuksen Joaquimista.

 

Mukavaa päivänjatkoa kaikille!

ML

 

 

Kultaisen nuoruuden kaveri

Jos sinä kuulut niihin jotka tuntevat itsensä vähän kauniimmaksi, rohkeammaksi ja…täydellisemmäksi sen oikean auton ratissa, niin haluan vain kertoa, niin minäkin. Minulle se auto on Citroèn 2CV eli Rätticitikka. Tuo auto oli haaveeni lapsesta lähtien, luonnollisesti koska sehän on kuin minä; pyöreä muodoiltaan, yksinkertainen tekniikaltaan ja rakenteeltaan, hidas ja jotenkin hassulla tavalla lapsellinen, mutta myös sympaattinen, taloudellinen ja yllättävän toimiva.

Kutsuin ensimmäistä Sätkääni (niin kuin piireissä sitä kutsutaan) Jaffaksi, koska se oli pyöreä ja kirkkaan oranssi kuin appelsiini. Sen luokse oli aina helppo löytää suurilla parkkipaikoilla, aerodynaamisesti muotoiltujen metallinharmaiden autojen rivistöistä. Kun Jaffan ruostumista ei voinut enää pysäyttää, löysin uudenman, Tulisuudelman. Se oli pyöreä ja punainen kuin suukkoon puserrettu suu.

Sain ajaa Sätkää ensimmäiset 15 ajokortinhaltija vuottani. Kurvailin Killan mukana euroopan kapeita teitä kesäisin ja tupeksin liikenteen tukkona suomalaisilla teillä talvisin. Kun kehräsimme pienten kylien ja kaupunkien läpi rättäriretkueemme kanssa, kukaan ei ollut kateellinen eikä pahansuopa meitä kohtaan. Rättäri killan ystäviä oli maailma täynnä ja sen periaatetta- Ystävän etu menee oman edun edelle, noudatettiin jokapuolella.  Lapset juoksivat iloisina perässämme nauraen ja vilkuttaen, kuin sirkus olisi tullut kaupunkiin. Suomessa tosin sattui muutaman kerran, että tuo outo auto herätti huomiota väärällä hetkellä. Kerran Keravan Taidemuseon parkkipaikalla joku ilkeämielinen oli kaatanut pakkasnestettä bensatankkiin, sillä seurauksella että bensa sakkaantui muutaman kilometrin päässä kotimatkalla ja tukki koneen. Kyydin kotiin sai kyllä yleensä kun nosti peukalon pystyyn, silloinhan elettiin vielä esihistoriallista aikaa ennen kännyköitä. Toinen tapaus sattui eräänä aamuna Espoossa, olin säikähtää suolapatsaaksi kun kouluun lähtiessäni näin missä rakas ystäväni oli. Se keikkui kahden puun välissä, etu- ja takapää ILMASSA kuin jättikokoinen punainen omena!

Andrè- Gustave Citroen oli mies joka keksi Rätticitikan vuonna 1919. Sen syntyhistoriasta on luotu lukemattomia toinen toistaan hurmaavampia legendoja, mm. että Andrè halusi luoda ranskalaiselle maalaisväestölle taloudellisen auton jolla saattoi kuljettaa lehmän tai korillisen raakoja kananmunia kynnetyn pellon poikki ilman että yksikään muna meni rikki. ( Siitä erinomainen jousitus ja pehmeä kyyti) Minä kuljetin sillä monet kerrat autollisen lapsia, ilman että yksikään meni rikki.

Rätticitikassa oli tietysti aika raikas ilmanvaihto talvisin, vaikka käytin sodanaikaista miesten lammasturkkia se ei estänyt jääpuikkojen muodostumista nenänpieliin. Kesällä sensijaan autossa saattoi vaikka nukkua, kääriä rättikaton auki ja katsella öistä tähtitaivasta. (Paitsi sinä eräänä yönä eräällä keski-eurooppalaisella leirintäalueella kun olin parkkeerannut muurahaispesään.) Meidät oli luotu toisillemme.

Niin kuin kaikki hyvä loppuu aikanaan, tämäkin satu loppui ympäristön painostuksesta. Jouduin vaihtamaan rakkaani turvatyynyihin ja abs- jarruihin. Ilmeisesti kun kuski pehmenee, niin pellin täytyy koventua. Silti joka kerta kun kuulen tuon tutun kehräyksen, ah, niin sydämeni lyö muutaman ylinmääräisen tahdin kaipauksesta.

 

Ajelkaa varovasti siellä!

ML

Ihmeellinen Ihminen

Ihminen on evoluutioteorioiden mukaan kehittynyt afrikkalaisesta apinasta miljoonia vuosia sitten. Ihminen alkoi muistuttaa nykyisen kaltaista kätevää kädellistä, eri tietolähteiden mukaan n. 200 000- 500 000 vuotta sitten. Jo n. 40 000 vuotta vanhat löydöt todistavat että ihminen on luonut kulttuuria, soittanut musiikkia, tehnyt taidetta, rakentanut ja vaatettanut, osannut pitää hauskaa ja surra vainajiaan.

 

Ihminen on ollut ihmeellinen, kaikilla maanosilla. Niilin hedelmällisissä laaksoissa Afrikassa oli jo 5000 eKr. maataloudesta toimeentulonsa saavia kyliä. Stonehengen kivitemppelikin rakennettiin jo 5000 vuotta sitten. Samoilta ajoilta on merkkejä myös elämästä nykyisen Jerusalemin alueelta. Ensimmäiset ihmiset asettuivat Aasiaan jo 10 000 vuotta sitten. Elämästä Keski- ja Etelä- Amerikassa on löytöjä n. 100 eKr. Mayojen kulttuuri kukoisti siellä 300- 900 luvuilla. Viimeisimpänä ihminen on asuttanut pysyvästi Australian ja  Oseanian, vaikka luultavasti ensimmäisiä maahanmuuttajia nähtiin sielläkin jo 40 000 vuotta sitten.

 

Olemme kehittyneet ja kehittäneet, vähitellen vallanneet koko tämän kauniin pallon. Olemme saavuttaneet paljon ja monta ihmeellistä asiaa. Toiset niistä salpaavat edelleen hengityksen ja toiset taas näyttävät historian valossa naurettavilta. Näin uuden vuoden alussa on aina tapana vähän kerrata menneitä ja ennustaa tulevia. Syy miksi aloitin noin kaukaa menneisyydestä on se, että se antaa minusta niin herkullisesti mittasuhteita tämän päivän murheille ja huolille. Olemme ihmisen sukuna eläneet täällä todella kauan. Sitä ei aina perunoitaan keittävä ja pyykkejään pesevä ihminen tule ajatelleeksi. Meitä huolestuttaa monet asiat kuten, maailman merien saastuminen, sademetsien tuhoutuminen ja luonnonvarojen loppuminen. Aivan äskettäin saimme kuitenkin kuulla ilahduttavia uutisia otsonikadon pysähtymisestä. Toivoa siis on.

 

Yksi suurimmista huolenaiheista liittyy ihmisen lisääntymiseen, ihmisiä syntyy eniten siellä missä heidän tulevaisuuden näkymänsä ovat heikoimmat. Vaikka elintaso väkirikkaassa Kiinassa nouseekin kohisten, pohja ja pintavedet sekä maa siellä ovat pahasti saastuneet. Tehomaatalous muuallakin köyhdyttää maaperää ja laskee maan kykyä tuottaa ruokaa. Tulevaisuudessa saatammekin kärsiä raaka-aine ja vesi pulaa.

Nyt tarvitaan taas tuota aikajanaa.

 

Korkeakulttuurit ovat aikaisemminkin syntyneet, kukoistaneet ja tuhoutuneet. Elämällä tällä planeetalla on ihmeellinen kyky pysyä hengissä. Jos ajatellaan nyt esimerkiksi erilaisten lajien, eläinten ja ihmisten suurta kirjoa. Vaikka ne kehittyvätkin, niillä on eräs ihmeellinen suoja, ne eivät voi lisääntyä keskenään. Tarunhohtoista olentoa jolla olisi ihmisen yläruumis ja hevosen alaruumis ei voi syntyä. Jos niin voisi käydä, sehän tarkoittaisi vain yhtä asiaa, evoluutio kehittyisi takaperin ja palaisi lopulta taas alkumereen. Elämä siis kehittyy keskimäärin ehkä sitkeämmäksi, kestävämmäksi ja niin toivon, älykkäämmäksi. Kaikenlainen kärsimys, sodat, sairaudet ja nälänhätä ovat tällä suurella aikajanalla kuitenkin vähentyneet. Ihmisen primitiivisyys ja raakuus pienentynyt.

 

Ihminen siis jatkaa kehitystään, tulevaisuuden elämää ovat verkot ja virtuaalisuus, ties mitkä ihmeelliset sähköiset keksinnöt. Ne muuttavat myös meitä, aivojamme, ajatteluamme. Olen vakuuttunut siitä, että elämään tullaan tulevaisuudessa löytämään myös uusia tasoja, tai siellähän ne ovat olleet koko ajan, mutta kun tietomme ja taitomme kehittyvät, voimme vielä todistaa sen niillekin jotka epäilevät. On olemassa materiaalinen maailma ja sitten se toinen, henkinen maailma.

 

Käsityöläisenä teen siis työtä käsillä, niin kuin kädellisen pystyihmisen kuuluu. Jotakin konkreettista, materiaa. Koen siitä myös joskus huonoa omatuntoa, käytän raaka-aineita, tuotan tavaraa, kenties ongelmajätettä. Silti minua kiinnostaa vähintään yhtä paljon tuo toinen maailma, henkinen maailma. Uskon että nämä kaksi maailmaa ovat yksi. Usko on sitä toista maailmaa ja toivo ja rakkaus. Eikä tätä materiaalista maailmaa olisi ilman sitä henkistä. Milloin tämä ihmeellinen ihminen olisi ikinä saanut mitään aikaan ilman uskoa, toivoa tai rakkautta? Siksi uskon että niitä on tarvittu myös ihmisen luomiseen.

 

Tässä blogissa ajattelin leikkiä ajatuksilla, koska leikkiminen on hauskaa.  Siinä samassa joutuu itsekin vähän tutkimaan ja miettimään elämää. Meillähän on niin ihmeellinen lahja ja kyky, kommunikoida toistemme kanssa ja niin monella tavalla. Galleria Karaijan kuulumisia kirjoittelen edelleen karaija.blogspot.com :ssa.

Tervetuloa leikkiin mukaan!

 

ML