torstai 24. heinäkuuta 2014

Henkinen herätyskello


Minulla oli nuorena opiskelukaveri joka pomppasi aina herätyskellon hälytyksestä kuin vieteri laatikosta. Ihailin hänen nopeaa sopeutumistaan hereillä oloon. Itse herään aina hitaasti, kun vähitellen tulen tajuihini haluan käydä läpi unet jotka näin ja miettiä olisiko niissä joku viesti. Sitten muistelen eilistä ja yritän valmistautua tulevaan päivään.

Viimeaikoina olen yrittänyt myös kasvattaa henkistä hereillä oloa. Olen yrittänyt miettiä miten voisin kasvattaa objektiivisuutta ja purkaa ennakkoluuloja ja oletuksia, millaisia valmiita malleja aivoni virkkaavat ajatussilmukoista. Niitä malleja on varmaan ihan liikaa ja alimmat kasvavat jo naavaa.

Suurin hidastetöyssy tällä tiellä taitaa olla laiskuus, onhan se niin paljon helpompaa vaan ajatella niin kuin ennenkin. Se on jopa niin helppoa, että sitä ei edes huomaa tekevänsä. Maailman muuttuessa ympärillä on turvallista pitää kiinni omista ohjeista. Voisi ehkä jopa ajatella niin, että mitä kaoottisempaa elämää ihminen elää, sitä tiukemmin hän pitää kiinni omista uskomuksistaan, säilyttääkseen edes jonkinlaisen järjestyksen elämässään. Tämä voisi olla syy esimerkiksi siihen että ihmiset taistelevat niin kiihkeästi uskontonsa vuoksi, mitä pahemmaksi taistelu yltyy, sitä vaikeampi on luopua taistelun aloittaneista käsityksistä. Toisaalta, mitä rauhallisempaa ja parempaa elämää ihminen elää, sitä joustavampi hän ehkä pystyy olemaan myös henkisesti, hänellä on siihen varaa.

Asenteet myös periytyvät, olen itsekin perinyt paljon. Isäni pitää edelleen huolta siitä että perintö elää ja sellaista auktoriteettiahan on vaikea kyseenalaistaa.

Vaarallisimmat asenne ongelmat ja ajatushomeviljelmät ovat erilaiset pelot ja huolet. Niistä etukäteen murehtiminen on energiasyöppö turhimmasta päästä. Nuo ketkulaiset osaavat myös piiloutua muiden asioiden alle ja taakse. Ne tekevät syntipukeiksi muut ja aiheuttavat paljon surua ja murhetta huhuilullaan, juuri kun muuten olisi niin huoletonta ja kivaa.  Objektiivisuuden kehittäminen voi auttaa näidenkin kavereiden kukistamiseen. Jos elämänsä kykenee näkemään oikeassa mittasuhteessa maailmankaikkeuteen, niin ongelmatkin kutistuvat. Pulmat voi pakata pesupussiin, heittää sekaan armoa tahranpoistoaineeksi ja pestä koko pyykin valtameressä ( Itämerikin käy) avoimen horisontin edessä, tulokseksi saa kutistuneita pikku probleemeja.

Henkinen hereillä olo saattaa myös ajoittain vaatia ikävää omaan peilikuvaansa katsomista, tilanteissa joissa olisi helpompi syyttää ihan toisen näköistä naamaa, eri väristä, kokoista tai eri tavalla ääntelevää. Usein näkemättä jää että jäljet johtavat sylttytehtaalle ja sitä saa mitä tilaa. Siis ennen kuin lataa ja ampuu, pitäisi aina muistaa oma osuutensa asiaan ja toisen osapuolen näkökulma. Jos me tähän pystyisimme, sodathan tulisivat samantien mahdottomiksi. Heti kun nostat oman nyrkkisi hyökkääjää vastaan, olet vajonnut yhtä alas ja menettänyt oikeutesi valittaa toisen käytöksestä.

Henkinen hereillä olo vaatii siis vaivannäköä, mutta se myös palkitsee. Parhaimmillaan näkökyky todella paranee ja takkujen sijaan näkeekin koko kampauksen, tajuaa syitä ja seurauksia, saattaa jopa viisastua, mikä auttaa aina eteenpäin. Omaa osuuttaan tämän elämänpyörän rattaissa ei ehkä voi liiaksi korostaa, mutta ei sitä tarvitse vähätelläkään, ilman sinua olisi minunkin elämäni eri näköinen.

 

Pysytään hereillä!

ML

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Muistoja Toholammilta


Isäni vanhemmat asuivat pienessä kauniissa kylässä Keski- Pohjanmaalla Toholammilla Lestijoen varrella. Koska vanhempani olivat muuttaneet Etelä- Suomeen töiden perässä, minulla on Pohjamaalta lähinnä vain kesämuistoja lapsuudesta. Muistan miten ilma oli paitsi puhdas ja raikas, myös täynnä tuoksuja navetasta ja viljapellolta. Isovanhempieni pihassa suhisivat suuret hopeapajut ja takapihalla oli valtava mansikkamaa. Ison navetan takana aukesivat viljapellot joelle asti.

Ihmiset kylässä olivat ahkeria ja vaatimattomia. Ison tuvan pöydän ympärille kokoontui usein väkeä kahvittelemaan, oman suvun lisäksi naapureita ja kylänmiehiä, ovi oli aina auki. Sankaritarinoita kerrottiin työnteosta, metsätöistä ja kiukkuisista sonneista. Joskus lauantai iltaisin saunan jälkeen, kai vähän Koskenkorvankin ansiosta, isoisän muistoja rintamalta ja evakoista, mutta niitä eivät lapset saaneet jäädä kuuntelemaan. Isoisäni oli ankara mies ja kova tekemään töitä. Sotavuosista ja evakkojen majoituksesta oli selvitty työtä tekemällä ja maata raivaamalla. Elämässä ei etsitty onnea tai elämyksiä, päivä oli hyvä kun heinä oli saatu puitua tai lehmä poikimaan. Sauna oli siunaus, siellä on isänikin syntynyt, siellä kylvettiin pois multa ja lanta, sieltä alkoi pyhäpäivä.

Elämä Toholammilla on varmaan muuttunut sitten lapsuusvuosieni, mutta uskon että nuoret siellä edelleen osallistuvat talon töihin ja kasvavat maata arvostaen. Noilla lakeuksilla eletään maasta ja karjasta, nuoret miehet pääsevät poikasina traktorin rattiin ja tytötkin oppivat talon töitä ennen kouluikää. Perheet ovat usein suuria ja sisaruksista opitaan pitämään huolta. Surulliset uutiset ovat viime päivinä kertoneet nuorista kuolon uhreista Toholammin teillä, pienelle kylälle se on suuri suru.

Kasvaa noita kaahari poikia täälläkin, kun kuulen sellaisen rallimiehen pöristelevän ohi, tiedän että aina jonkun elämä on vaarassa. Suomalainen mies kasvaa isiensä tarinoista, haluaa näyttää rohkeutensa, varsinkin kun kaverit on kyydissä. Kunpa me osaisimme kertoa pojillemme, mitä on olla oikeasti rohkea. Se ei ole esiintymistä, näyttämistä eikä yllytystä, se on vastuunkantoa ja taipumattomuutta. Sitä että ymmärtää miten suuri lahja elämä on ja miten kaunista on pystyä antamaan se myös eteenpäin.

 

ML