maanantai 4. huhtikuuta 2016

Janis Joplin ja kiusaajien logiikka

Katselin juuri dokkarin yhdestä nuoruuteni ikonista Janis Joplinista. Hän oli yksi musiikkimaailman edellä kävijöistä ja esitaistelijoista, oman tiensä kulkija, jonka traaginen elämä päättyi huumeiden yliannostukseen 27 vuotiaana, vuonna 1970 Californiassa. Janis Joplin oli erilainen nuori, joka ei täyttänyt keskiverto High schoolilaisen mittoja ulkoisesti tai sisäisesti, hänestä tuli koulukiusaajien riistaa. Kiusaajat seurasivat häntä vielä koulun jälkeenkin, he särkivät hänen sydämensä ja itsetuntonsa, siitä hän ei koskaan, yrityksistään huolimatta onnistunut parantumaan.

Kiusaajien logiikka on erikoinen ja useinmiten se toimii juuri näin. Joukolla valitaan joku tarpeeksi erilainen roskakoriksi, johon voidaan deletoida kaikki se, mistä itse halutaan päästä eroon, pelot, epävarmuus ja suorituspaineet. Tätä logiikkaa käyttävät sellaiset ihmiset jotka eivät syystä tai toisesta osaa käsitellä omia ongelmiaan ja heikkouksiaan ja tämän logiikan mukaan niistä pääsee eroon kun kiusattu musertuu kiusaamisen alle. Vastaavaa logiikkaa löytyy eläinmaailmasta, jossa esim. poikueen heikoimmat hylätään jotta vahvemmilla olisi selviytymisen mahdollisuudet. Eläinmaailmassa tämä logiikka saattaa olla lajin selviytymisen kannalta tarpeellinen, ihmisten maailmassa se on primitiivinen jäänne joka estää inhimillisen kulttuurin kehittymistä.

Tämä on se sama logiikka jonka mukaan kouluissa, työpaikoilla tai esim. sosiaalisessa mediassa enemmistön edustaja, joukon jäsen, syrjii sitä joka on väärän värinen, väärää uskontoa edustava, väärää sukupuolta tai seksuaalista suuntautumista edustava. Tämä logiikka on aina vaivannut minua, olisihan inhimillisesti ottaen ymmärrettävämpää, että kiusaaja kävisi hyökkäykseen niitä tahoja vastaan, jotka ongelmia aiheuttavat, niitä vallanhaltijoita ja käyttäjiä vastaan, jotka toimillaan aiheuttavat sen, että ihmiset joutuvat pakenemaan henkensä edestä, kerjäämään tai selviytymään elämästään ilman alkeellisintakaan koulutusta. Sen sijaan, että kiusaajat yrittäisivät estää näitä vääryyksiä tapahtumasta, he käyvät näiden uhrien kimppuun. Tämä kiusaajien logiikka ei korjaa vääriä rakenteita, vaan vahvistaa niitä ja toimii sillä tavoin myös omaa etuaan vastaan, tekee maailmasta entistä raaemman ja kylmemmän paikan. Viime aikoina esimerkkejä tästä kiusaamisesta on nähty jopa aikuisen pilkkana lapsia kohtaan. Jos on pakko kiusata, kiusatkaa edes itseänne isompia ja vahvempia, ei heikompia ja pienempiä.

Olen silti iloinen että Janis Joplin pääsi Otis Reddingin keikalle ja esiintymään itse, hän sai kokea myös sen, että on olemassa muitakin erilaisia, vahvoja sellaisia, selviytyneitä. Vaikka Janis ei selviytynyt, toivon että tarina hänen elämästään muistuttaisi meitä siitä, että luovuus, hyvät ideat ja uudet keksinnöt syntyvät siellä, missä kukoistaa erilaisuus ja monipuolisuus, kaikki se, mikä tekee meistä ihmisiä.


ML

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Taiteen mysteeri


Ideoiden taimilaatikoita kouliessani mietiskelen usein, onko tämä nyt yleisöni miellyttämistä, kalastelenko tykkäämistä ja kannustusta vai yritänkö oikeasti tehdä työtä alani ammattilaisena, jotain sellaista josta kriitikkokin voisi syttyä. Niin paljon kuin arvostankin niitä alan ammattilaisia jotka valitsevat tuon jälkimmäisen vaihtoehdon, minulle taiteen tekeminen ei ole älyllistä uuden etsimistä tai tekniikoiden kehittämistä, minulle kaikki tekeminen lähtee elämästäni ja niistä kokemuksista joita se eteeni tuo. Satun olemaan hyvinkin tunteilla kulkeva olento, yritän kyllä analysoida niitä, mutta niiden valtaan joutumista en pysty estämään. Se näkyy väistämättä myös työssäni. Lisäksi olen parantumaton, krooninen romantikko.

Asiahan on luultavasti niin, että jokaisella alalla on pioneerinsä, he jotka ovat edellä aikaansa ja raivaavat tietä muille. Suuri yleisö ei vaan aina tajua kaikkea aikansa taidetta, en itsekään. Se, kuka sellaiseksi ennustajaksi osoittautuu, on myös kysymys johon vain aika voi vastata. Siksi uskon että on paras seurata sydäntään. Sillä kaiken taiteen ja varmasti myös tieteen, tekemiseen sisältyy mysteeri, sellainen suuri mysteeri johon ihmisellä ei ole käyttöohjeita. Tiedättehän, hittikappaleihin ei ole reseptiä, ei myöskään hittimaalaukseen tai hittiarkkitehtuuriin. Henki joko on päällä tai sitten se ei ole. Vaikka kuinka olisit säätänyt kaikki detaljit viimeisen päälle, kokonaisuudesta voi silti tulla hengetön, jättää kylmäksi, siinä ei vaan ollut sitä jotain ja mitä se jotain on, se on mysteeri.

Taiteen tekemiseen voi siis olla monia motiiveja ja God knows siihen on monia metodeja. Ihmiset ovat loputtoman luovia mitä tulee taiteella elämiseen, sillä Suomen kokoisessa maassa on hyvin vähän omalla taiteellaan eläviä, johonkin suuntaan kompromisseja yleensä aina joutuu tekemään ja luovuutta joutuu käyttämään myös talouden hoidossa. Siksi olen vakuuttunut siitä, että ne jotka sitä muutamaa nuoruuden hullua vuotta pitemmälle tekevät, ovat kutsumusammatissaan, sellaisen intohimon läpivalaisemia etteivät kykene lopettamaan. Itse tunnistan tuon intohimon, olen valmis kutsumaan sitä rakkaudeksi, romantikko kun olen. Teen työtäni rakkaudesta siihen. Rakastun yleensä jokaiseen työhöni, vaikka toisten kohdalla se voi kuihtua pois nopeasti tai muuttua viha-rakkaussuhteeksi. Luovun yleensä töistäni kivuttomasti koska ajatukset ovat jo seuraavassa työssä. Joskus saattaa silti iskeä haikeus, sellainen tunne joka lapsiaan maailmalle lähettävällä vanhemmalla varmasti on, lapsihan on osa vanhempaansa.

Taideteoksessa itsensä, arvomaailmansa, tunne-elämänsä ja taitonsa tekee näkyväksi. Se voi olla hyvinkin tuskallista ja turhauttavaa, mutta myös palkitsevaa jos se synnyttää vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa. Taiteen tekeminen on kommunikaatiota, sillä on oma kieli, joka voi olla täysin vierasta mongerrusta yhdelle, mutta päivänselvää tai koskettavaa toiselle. Mysteeri ei aukea kaikille samalla tavalla, mysteeri puhuttelee niitä jotka ovat sille valmiita. Siksi on aivan turha ihmetellä miksei kontaktia synny kaikkien taideteosten kanssa. Syyt voivat olla joko ihan fysiologiset, silmiemme ja aivojemme rakenne ja kuvanlukutaito ovat meillä kaikilla ihan erilaiset tai sitten ne voivat olla psyykkisiä eroja, mehän olemme kokemuksemme.

Itse yritän yleensä sitoa työtäni omiin arvoihini ja tehdä jotain, jolla voisi tuottaa jotain hyvää jollekin, vaikka miten pientä tai vähäistä. Se ei tietenkään tarkoita, että töiden silti pitäisi aina olla positiivisia, johonkin tärkeään asiaan kantaa ottaminen ei aina esiinny ilosanomana. Pyrkimys hyvään, vaikka jonkun vaikean asian kautta, on minulle silti tärkeää, koska taistelen jatkuvasti konkreettisesti mahdollisuuksista tehdä työtäni, mitä järkeä olisi taistella jonkun sellaisen puolesta joka tekisi maailmasta entistä kurjemman loukon. Toinen tärkeä pointti on kiitollisuus jota saan tuntea siitä mahdollisuudesta että saan tehdä työtäni, sekin velvoittaa jakamaan hyvää.

Galleria Karaija jota olen saanut kunnian luotsata pian kuuden vuoden ajan, täyttää tänä kesänä pyöreitä vuosia. Karaijan avasi Raija Toivonen- Kalsola kesällä 1996, 20 vuotta sitten. Juhlimme kypsään ikään varttunutta galleriaa tänä kesänä Juhlakesänäyttelyllä ja toivotan teidät kaikki jo nyt tervetulleiksi! Lisää informaatiota on tulossa myöhemmin.

Karaijan, sen kaikkien ystävien, taiteilijoiden, yleisön ja itsenikin puolesta toivon hartaasti että taiteen tekeminen ja siitä nauttiminen tulee jatkossakin tekemään hyvää meille kaikille. Ja vielä erityisesti Karaijan kyseessä ollen, myös suomalaiselle luonnolle.
ML

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Toinen tilaisuus

Pieni autoni alkoi kerran tanssia jäisellä tiellä, se pyöri vinhasti piruetteja ja teki minusta kuljettajan sijasta matkustajan. Kolisevassa kyydissä aika tuntui erilaiselta, samaan aikaan nopealta ja hitaalta, ehdin ajatella että en pysty tekemään mitään, olen taivaan isän kämmenellä. Kova kolina kaikkosi kun kulkupelini löysi lopulta suuren liikennemerkin ojasta, merkki joka oli seissyt kahdella terästolpalla taittui ja kaatui autoni päälle. Tuli täydellinen hiljaisuus ja hento valkoinen höyhen leijaili kojelautani päälle. Sain oven auki ja nousin toteamaan, että ainoa ehjä paikka autossa oli siinä kohdassa jossa olin istunut. Moottori oli tullut ulos etupäästä ja takapääkin oli ihan lytyssä. En löytänyt itsestäni mitään vikaa.

Shokki tuli kotona ja kädet alkoivat täristä. Suurin tunne oli kuitenkin kiitollisuus siitä, että olin elossa. Olin saanut toisen tilaisuuden. Se tuntui luottamuksen osoitukselta, halusin olla sen arvoinen.

Toisetkin ovat kokeneet samaa, yksi heistä on Pekka Hyysalo jonka haastattelun katselin juuri Inhimillisessä tekijässä. Pekalle oli sattunut onnettomuus josta hän oli saanut aivovamman. Sisukkaan taistelun ansiosta hän istui nyt kuitenkin televisio studiossa perheensä kanssa kertomassa siitä.
Kukaan meistähän ei voi itse päättää ensimmäisestä elämästään tai siltä se ainakin näyttää tämän tietoisuuden valossa. Mutta kun saa tuollaisen toisen tilaisuuden, niin elämää ei enää pidä itsestään selvyytenä. Kiitollisuus saa tajuamaan lahjan arvon.

Pekka Hyysalo ei jäänyt murehtimaan mitä kaikkea hän oli menettänyt, vaan keskittyi siihen, mitä kaikkea voisi vielä tehdä. Hänelle elämä ei näytä entistä vajavaisemmalta, vaan entistä kirkkaammalta ja arvokkaammalta. Hän osaa arvostaa joka ikistä tuoksua, makua tai kokemusta entistä enemmän, ja murehtii turhista vähemmän. Pekka Hyysalolle perheen tuki oli olennaisen tärkeä ja sitä hän haluaa antaa myös muille vastaavien kokemusten edessä. Hän on löytänyt elämälleen tarkoituksen ja toteuttaa sitä.

Me ihmiset hyvinvointivaltioissa valitamme ja masennumme, meillä on kaikkea ja mikään ei tunnu miltään. Tunnetta ei tule käskystä eikä kiitollisuuskaan ole helppoa. Useimpien asioiden arvon ymmärtää vasta kun ne menettää. Toisen tilaisuuden voi saada syövästä parantumalla, eron jälkeen uuden rakkauden löytämällä, ammattia vaihtamalla tai vaikka turvapaikan saamalla. Elämässä ei  ole kysymys sen maksimoimisesta, siitä, että jossakin on jotain vielä enemmän ja parempaa, joku vielä kauniimpi ja rikkaampi, jotain vielä maukkaampaa tai ainutlaatuisempaa. Elämässä on kyse elämästä, siitä että olet juuri sinä ja juuri siinä. Ei ole kysymys maailmasta ympärilläsi vaan sinusta ja tahdostasi. Tahdotko ottaa loppuelämäsi ja rakastaa sitä myötä- ja vastamäessä? Tahdotko nähdä sen kauneuden vai rumuuden? Tahdotko elää hyvän elämän?

Kun jonain päivänä vedän sen viimeisen hengenvedon, en usko että mietin sitä, mitä olen saanut tai jäänyt paitsi, vaan sitä mitä olen antanut, mitä olen oppinut ja millaisen se on minusta tehnyt. Haluan käyttää toisen tilaisuuden hyvin.

Mukavaa viikonalkua kaikille!
ML


maanantai 25. tammikuuta 2016

Saska Saarikosken analyysi ja epäonnistumisen taito

Kuka nyt epäonnistumisia viitsisi muistella, omiaan, saatika toisten. Totuus taitaa kuitenkin olla, että juuri niissä piilee sellaisia kultajyviä jotka kannattaa kaivaa esiin ja istuttaa uuteen multaan. Väitän että epäonnistumiset kasvattavat meitä enemmän kuin onnistumiset ikinä. Onnistumisia toki tarvitaan, muutenhan kukaan ei jaksaisi yrittää ja epäonnistua.

Epäonnistumisten arvon voi nähdä jo siinä, mitä omista kokemuksistasi sellaisiksi koet ja miksi? Kokemukset voivat hyvinkin ajan mittaan muuttaa luonnettaan tai vähintäänkin niihin johtaneet syyt tai valinnat muuttua ajan antamalla viisaudella toisennäköisiksi. Usein tuomitsemme myös itsemme ja tekomme näkemättä koko kuvaa tilanteesta. Jotkut epäonnistumiseni ovat palaneet verkkokalvolleni tai pistäneet rintaani, vaikka ajan antaman armon silmin nähtynä eteeni onkin avautunut paljon laajempi maisema tilanteesta, olen ymmärtänyt tekooni johtaneet syyt ja ympäristön vaikutuksen. Joskus rehellisyyteen pääseminenkin vaatii aikaa, koska ihmisellä on ikävä kyllä taipumusta selittää asiat itselleen paremmin nieltäviksi suupaloiksi ja silloin todellinen motiivi voi jäädä itseltäkin tiedostamatta.

Saska Saarikoski kirjoitti kolumnissaan siitä miten politiikka on rikki. Kaikkien aikojen huonoimmaksi tituleerattu hallitus vaihdettiin toiseen, jota on jo kilvan kritisoitu epäonnistumisesta. Saarikosken tekemän ministerihaastattelun ja analyysin mukaan ’olemme keskellä pirullisia ongelmia, joihin ei ole olemassa absoluuttisia oikeita ratkaisuja’. Globalisaatio, digitalisoituminen, taloustilanne ja Eurooppaa kohdannut siirtolaisten liike, ovat muuttaneet olosuhteita ratkaisevasti. Poliitikoilla ei ole enää samaa valtaa kuin ennen, mutta täysi vastuu ja syyllisyys. Uusiin ongelmiin on löydettävä ihan uudenlaisia ratkaisuja ja uuden etsiminen tapahtuu useinmiten yrityksen ja erehdyksen kautta. Kansalaisten silmissä se voi näyttää myös epävarmuudelta ja päättämättömyydeltä. Uuteen elämäämme yhteisen pallon pinnalla on todennäköisesti etsittävä ihan uudenlaisia tapoja hoitaa yhteisiä ja yhteiskunnallisia asioita. Se vaatii vanhasta luopumista ja uskallusta. Esimerkkinä Viro, jossa moniin meillä vakiintuneihin byrokratian malleihin ei koskaan ehditty kiintyä, siksi siellä on myös rohkeammin osattu tarttua uusiin malleihin.

Epäonnistumista ei saa pelätä, koska ilman sitä ei voi kasvaa ja muuttua. Vaikeina aikoina on kansa kuitenkin aina odottanut pelastajaa, vahvaa johtajaa joka tietäisi mitä tehdä. Juuri tämä on ollut se vaarallisin vaihtoehto, sillä pelastajia on kyllä ilmaantunut, sellaisia kuten Lenin tai Hitler tai muutama muu, oman ideologiansa sokaisema. On niitä tässä meidänkin ajassa. Monimutkaisen elämän edessä ei ole olemassa yksinkertaisia ratkaisuja. Pelot ja uhkakuvat ovat usein amorfisia ja abstrakteja, vaikeita hahmottaa ja niin ovat niiden ratkaisutkin. Oikeiksi osoittautuvat ratkaisut taas harvoin ovat kovin yksinkertaisia tyyliin, rajat kiinni tai ihmisoikeudet eivät kuulu kaikille. Oikeat vastaukset vaativat etsimistä, yritystä ja erehdystä, keskustelua  ja mahdollisimman monen näkökulman näkemistä.

Mitä omiin epäonnistumisiini tulee, niin niistä olen oppinut ainakin seuraavat 5 tapaa millä jotain saa menemään vikaan:

1       1. Et ole itsellesi tosi. Teet jotain, mikä on omaa sisintäsi vastaan, jotain mikä ei ole sinulle     luonteenomaista. Teet sellaista mikä on toiveitasi ja tavoitteitasi vastaan. Et ole rehellinen itsellesi.

      2.  Et ole tosi muille. Teet jotain vain toisten odotusten ( tai kuvittelemiesi odotusten) vuoksi. Et ole rehellinen muille. Annat muiden yllyttää tai ylipuhua sinut.

      3.  Turha hötkyily. Teet päätöksiä ja valintoja puutteellisen tiedon heikossa valossa, liian nopeasti ja hätiköiden.

      4.Liian pitkä jahkailu. Annat tilaisuutesi porskuttaa ohitsesi sitä käyttämättä. Et kuuntele intuitiotasi tai luota kokemuksen antamaan vaistoosi. Tarvitset uskallusta ja rohkeutta.

       5. Viimeisenä vielä asia jota voisi kutsua nöyryydeksi, sitkeydeksi, peräänantamattomuudeksi. Sanotaan että kaikkein pimeintä on juuri hetkeä ennen auringon nousua. Nainen kantaa lasta 9 kuukautta ja hetket juuri ennen onnen täyttymystä, ovat prosessin pahimmat, synnytyksen tuskat. Pitkän yrittämisen viimeiset pimeät, jolloin voimat ovat vähimmillään ja usko eniten koetuksella, ovat monen onnistumisen hauta. Kun sen kuopan ylikin vielä jaksaa, aukeaakin uusi horisontti ja toivon valo.


 Joten jaksetaan ja uskalletaan epäonnistua edelleen, tuomitaan vähän vähemmän ja keskustellaan vähän enemmän!

ML