Ideoiden taimilaatikoita
kouliessani mietiskelen usein, onko tämä nyt yleisöni miellyttämistä,
kalastelenko tykkäämistä ja kannustusta vai yritänkö oikeasti tehdä työtä alani
ammattilaisena, jotain sellaista josta kriitikkokin voisi syttyä. Niin paljon
kuin arvostankin niitä alan ammattilaisia jotka valitsevat tuon jälkimmäisen
vaihtoehdon, minulle taiteen tekeminen ei ole älyllistä uuden etsimistä tai
tekniikoiden kehittämistä, minulle kaikki tekeminen lähtee elämästäni ja niistä
kokemuksista joita se eteeni tuo. Satun olemaan hyvinkin tunteilla kulkeva
olento, yritän kyllä analysoida niitä, mutta niiden valtaan joutumista en pysty
estämään. Se näkyy väistämättä myös työssäni. Lisäksi olen parantumaton,
krooninen romantikko.
Asiahan on luultavasti niin,
että jokaisella alalla on pioneerinsä, he jotka ovat edellä aikaansa ja
raivaavat tietä muille. Suuri yleisö ei vaan aina tajua kaikkea aikansa
taidetta, en itsekään. Se, kuka sellaiseksi ennustajaksi osoittautuu, on myös
kysymys johon vain aika voi vastata. Siksi uskon että on paras seurata
sydäntään. Sillä kaiken taiteen ja varmasti myös tieteen, tekemiseen sisältyy
mysteeri, sellainen suuri mysteeri johon ihmisellä ei ole käyttöohjeita.
Tiedättehän, hittikappaleihin ei ole reseptiä, ei myöskään hittimaalaukseen tai
hittiarkkitehtuuriin. Henki joko on päällä tai sitten se ei ole. Vaikka kuinka
olisit säätänyt kaikki detaljit viimeisen päälle, kokonaisuudesta voi silti
tulla hengetön, jättää kylmäksi, siinä ei vaan ollut sitä jotain ja mitä se
jotain on, se on mysteeri.
Taiteen tekemiseen voi siis
olla monia motiiveja ja God knows siihen on monia metodeja. Ihmiset ovat
loputtoman luovia mitä tulee taiteella elämiseen, sillä Suomen kokoisessa
maassa on hyvin vähän omalla taiteellaan eläviä, johonkin suuntaan
kompromisseja yleensä aina joutuu tekemään ja luovuutta joutuu käyttämään myös
talouden hoidossa. Siksi olen vakuuttunut siitä, että ne jotka sitä muutamaa
nuoruuden hullua vuotta pitemmälle tekevät, ovat kutsumusammatissaan, sellaisen
intohimon läpivalaisemia etteivät kykene lopettamaan. Itse tunnistan tuon
intohimon, olen valmis kutsumaan sitä rakkaudeksi, romantikko kun olen. Teen
työtäni rakkaudesta siihen. Rakastun yleensä jokaiseen työhöni, vaikka toisten
kohdalla se voi kuihtua pois nopeasti tai muuttua viha-rakkaussuhteeksi. Luovun
yleensä töistäni kivuttomasti koska ajatukset ovat jo seuraavassa työssä.
Joskus saattaa silti iskeä haikeus, sellainen tunne joka lapsiaan maailmalle
lähettävällä vanhemmalla varmasti on, lapsihan on osa vanhempaansa.
Taideteoksessa itsensä,
arvomaailmansa, tunne-elämänsä ja taitonsa tekee näkyväksi. Se voi olla
hyvinkin tuskallista ja turhauttavaa, mutta myös palkitsevaa jos se synnyttää
vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa. Taiteen tekeminen on kommunikaatiota,
sillä on oma kieli, joka voi olla täysin vierasta mongerrusta yhdelle, mutta
päivänselvää tai koskettavaa toiselle. Mysteeri ei aukea kaikille samalla
tavalla, mysteeri puhuttelee niitä jotka ovat sille valmiita. Siksi on aivan
turha ihmetellä miksei kontaktia synny kaikkien taideteosten kanssa. Syyt
voivat olla joko ihan fysiologiset, silmiemme ja aivojemme rakenne ja kuvanlukutaito
ovat meillä kaikilla ihan erilaiset tai sitten ne voivat olla psyykkisiä eroja,
mehän olemme kokemuksemme.
Itse yritän yleensä sitoa
työtäni omiin arvoihini ja tehdä jotain, jolla voisi tuottaa jotain hyvää
jollekin, vaikka miten pientä tai vähäistä. Se ei tietenkään tarkoita, että
töiden silti pitäisi aina olla positiivisia, johonkin tärkeään asiaan kantaa
ottaminen ei aina esiinny ilosanomana. Pyrkimys hyvään, vaikka jonkun vaikean
asian kautta, on minulle silti tärkeää, koska taistelen jatkuvasti
konkreettisesti mahdollisuuksista tehdä työtäni, mitä järkeä olisi taistella
jonkun sellaisen puolesta joka tekisi maailmasta entistä kurjemman loukon.
Toinen tärkeä pointti on kiitollisuus jota saan tuntea siitä mahdollisuudesta
että saan tehdä työtäni, sekin velvoittaa jakamaan hyvää.
Galleria Karaija jota olen
saanut kunnian luotsata pian kuuden vuoden ajan, täyttää tänä kesänä pyöreitä
vuosia. Karaijan avasi Raija Toivonen- Kalsola kesällä 1996, 20 vuotta sitten.
Juhlimme kypsään ikään varttunutta galleriaa tänä kesänä Juhlakesänäyttelyllä
ja toivotan teidät kaikki jo nyt tervetulleiksi! Lisää informaatiota on tulossa
myöhemmin.
Karaijan, sen kaikkien ystävien,
taiteilijoiden, yleisön ja itsenikin puolesta toivon hartaasti että taiteen
tekeminen ja siitä nauttiminen tulee jatkossakin tekemään hyvää meille
kaikille. Ja vielä erityisesti Karaijan kyseessä ollen, myös suomalaiselle
luonnolle.
ML
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti