Pariton sukka ja suolaisen elämän synteesi

Moni meistä etsii itsestään, sitä kadonnutta palaa, puuttuvaa kulmaa, paritonta sukkaa, jotain selittävää tekijää. Jokainen ihminen on mysteeri. Kun pieni ihminen syntyy, jotain on jo valmiina, jotain kasvaa ja kehittyy, jotain ehkä katoaa ja unohtuu. Tekeekö eläminen ihmiselle hyvää?

Jalostaako kärsimys? Vahvistaako henkiinjääminen? Jokainen joka on menettänyt jonkun hyvin rakkaan nuorena, tietää miltä kuolevaisena eläminen tuntuu. Miten suuri on se metsä johon voimme eksyä, miten syvä on se meri jonka pinnalla purjehdimme tai miten polttava on se aurinko jonka säteitä palvomme.

Ihminen luo elämäänsä edellään, kylvää ja niittää, eikä silti tunnista leipää omakseen.

Ihminen ei näe sitä, mihin ei uskalla katsoa, eikä siksi näe itseään.

Nuori ihminen on uhmakas, täynnä tulevan sadon korjuuta, kevätviljaa ja siemenperunoita. Keski- iässä ihminen talttuu, kuin suitsista vedettäisiin tai kuoppaan ajettaisiin. Katsoo taakseen, katuu ja kiittää, katsoo eteensä, pelkää ja pakenee tai sitten vaan reippaasti kantaa kuoret kompostiin ja keittää perunat, heittää homeiset ja madonsyömät marjat pois ja keittää lopusta makean hillon.

Vanhana ihminen arvostaa lasta, ymmärtää aikuista ja jos hyvin käy, niin kuolee kiittäen.

Meistä jokainen on jonkun toisen puuttuva kulma, kadonnut pala tai pariton sukka.

Meistä jokainen voisi olla toiselle aamuaurinko, lämmin kylpy tai suolainen leipä.

ML

Ikääntymisen vaikeudesta

Ensimmäisistä koulu vuosistani en muista paljon. Mitään opittua tuskin ollenkaan. Muistan että ekaluokan opettajattarellani oli erityisen kauniit kädet. Ei, ne eivät olleet nuoret ja virheettömät, päinvastoin, ne olivat aika vanhat, täynnä pisamia ja ohuita juonteita. Minusta ne olivat kuin vanha kartta tai silkkiperhosen kotelo, jotenkin kiehtovalla tavalla täynnä elämää, mutta samalla hauraat ja herkät.

Siitä lähtien olen aina silloin tällöin katsellut käsiäni sillä silmällä, miten ne vanhenevat, näkyykö se jo? Tässä voi olla jotakin lohdullista meille nykyajan ihmisille, jotka useimmiten yritämme uida vastavirtaan, ajan kulkua ja sen merkkejä vastustaen. Kulttuurimme arvostaa nuoruuden kauneutta ja voimaa, vitaalisuutta ja suorituskykyä. Vanheneva ihminen pelkää sen katoamisen merkitsevän arvonsa katoamista, näkymättömäksi tulemista.

Ajatellaan vaahteran lehteä, miten se silmusta kasvaa lehdeksi, kukoistaa ja putoaa maahan. Maassa se haurastuu ja maatuu pois. Mikä on vanhan lehden arvo tai suorituskyky? Luonto ei kysele sellaisia. Lehti on elänyt elämänsä, täyttänyt tehtävänsä.. Ennen puusta irtoamistaan se siirtää lehtivihreänsä takaisin puun runkoon, säilöön tuleville lehtisukupolville. Maatuessaan se vielä lannoittaa maan uudelle kasvulle.

Jos osaan elää niin kuin tuo vaahteran lehti, olen elämääni hyvin tyytyväinen.
ML

Saako elämästä nauttia?

Oletko sinä joskus katunut nuorena tekemiäsi valintoja? No, niin kukapa ei olisi. Sanonnan mukaan ihminen tekee ensimmäiset 30 vuotta virheitä ja yrittää sitten loppuelämänsä korjata niitä. Vaikka tilanne ei nyt ihan noin paha olisikaan, niin moni silti huokaa vanhempana että jospa vain olisin silloin nuorena tiennyt sen mitä nyt tiedän. Sehän on paradoksi, ei sitä voi tietää, jos ei ole elänyt niin kuin on elänyt.

 

Rakkaus, tuo kaiken elämän suola ja sokeri, alkuvoima, ei ole meille ihmisille ihan ongelmaton asia. Ihminen on niin paksu nippu erilaisia tunteita, viettejä ja tarpeita. Ihmisen alkuhistoriassa lisääntymisen biologia näytteli suurempaa roolia, kumpaakin sukupuolta tarvittiin jälkikasvun aikaansaamiseksi ja sen hengissä pitämiseksi. Tämä nykyinen elämänmenohan mahdollistaa monella tavalla ihmiselle aika paljon huolettomamman tyylin. Vanhempia ei välttämättä tarvitse edes olla kahta kappaletta, eikä heidän tarvitse olla eri sukupuoltakaan, muuta kuin tietysti ihan siinä alkuvaiheessa. Tästä johtuen kaikenlaisille nautinnoille ja vieteille on helpompi antaa periksi.  Ja ohboy, niillehän sitten annetaan. Ristiriitaa syntyykin sitten kun yhden nautinnot ovat eturistiriidassa toisen kanssa. Luin äskettäin Hesarista että intohimoinen rakastuminen ei kuulemma psykiatri Matti O. Huttusen mukaan kestä kuin kolme kuukautta plus miinus kolme viikkoa. Sen jälkeen aletaankin polskia kiusausten ja uskollisuus vaatimusten ristiaallokossa. Ihminen on ajautunut mahdottomaan tilanteeseen jos on tullut rakastumisen tuottamalle dopamiinihormonille riippuvaiseksi.

No ongelmia tuottaa kai eniten se, että nykyään ihminen haluaa kaiken ja mieluiten heti. Hormonitoiminta on todennäköisesti luotu elämän jatkumiselle välttämättömien toimintojen aikaansaamiseksi, ei leikkikaluksi tai nautintoaineeksi. Väärin käytettynä sillä on haitallisia sivuvaikutuksia.

Nykyihmistä ajaa aika pitkälti erilaiset nautinnot. Niistä suurimpana tietysti syöminen ja seksuaalisuus, mutta lista on pitkä. Kuka saa kiksejä mistäkin, ruumiinsa tai henkensä piiskaamisesta, uhkarohkeudesta, urheilusta tai luomisen tuskasta. Koska elämän alus lipuu eteenpäin ja päätesatama päivä päivältä lähestyy, ihminen hätääntyy, mitä kaikkea pitäisi olla, maistaa tai haistaa, kokea ja osata. Aina löytyy joku joka on kokenut suurempaa ja paremmin. Ei ihme että joillakin koneisto ylikuumenee tai saattaa lakata kokonaan toimimasta, mikään ei enää tunnu miltään. Varmaa on ainakin se, että kenenkään ei pitäisi pakkosyöttää noita ”nautintoaineita” toiselle. Niin huonosti kuin se markkinataloudessa onnistuukin. Nimittäin vanha totuus, vähemmän on enemmän, toimii luultavasti tässäkin asiassa, ihminen voi olla täysin tyytyväinen elämäänsä vaikkei koekaan tantraseksiä tai syö champanja aamiaisia. Luultavasti kysymys on enemmän sisäisestä kyvystä nähdä kuin ulkoisesta tarjonnasta. Siitä johtuen että aistimme ovat erilaisia ja toimivat hyvin eritavoilla, olisin taipuvainen uskomaan, että siinä missä yksi ihminen voi nähdä huikaisevan mielenkiintoisen maailman omalla takapihallaan, toinen ei sitä huomaa, vaikka matkustaisi maailman toiselle laidalle. Aistit on vain pidettävä auki.

 Voisi olla hyvä suojella ainakin lapsia ja  nuoria, vaikutteille alttiimpia ihmisiä, pieni niukkuus voi yllättäen ollakin paljon terveellisempää kuin ylenpalttinen ahmiminen, eikä ole hyvä siirtää omia riippuvuussuhteita lapsiin, joilla on vielä luonnollinen suhde kaikkiin elämän nautintoihin.

Elämä on kakku, sen päällä voi olla kermaa ja kirsikoita, toiset nuolevat vain päältä, toiset puraisevat, toiset eivät uskalla maistaakaan ja toiset ahmivat ihan liikaa, kaikilla on omat seurauksensa.

 

Nautinnollista päivänjatkoa!

 

ML

Alkoholinverotus ja negatiivinen kannustaminen

Suomessa on perinteisesti ollut tiukka alkoholiverotus. Pullon korkkia on kierretty aina vaan tiukempaan, jotta se pysyisi kiinni. Verotusta on ollutkin helppo korottaa, koska samalla nousevat valtion tulot. Sillä veroistahan kustannetaan monenlaista alkoholin aiheuttamien ongelmien hoitoa, aina yksittäisistä poliisihälytyksistä perheväkivallan vuoksi, pitkäaikaisiin hoitolapaikkoihin. Systeemi toimii vähän niin, että isä kurittaa poikaa ja mitä enemmän isä kurittaa, sitä kurittomammaksi poika tulee. Juomat haetaan ihan kiusallaankin rajan takaa. Nyt ollaan tultu tilanteeseen jossa kotimainen oluen tuotanto ei enää kannata, tuote ei käy kaupaksi, mutta se ei johdu asiakkaiden raitistumisesta. Poika on karannut isänsä käsistä. Myymisestä saatava verotulo jää Viroon ja työpaikat alalta katoavat, mutta juomisen aiheuttamat ongelmat ja niiden hoitaminen on edelleen kotimaisen kansantalouden ongelma.

Kuvio on alun perin negatiivinen, sama toistuu usein muutenkin ihmisten välisissä suhteissa, samoja kaavoja toistetaan sukupolvesta toiseen, jos isä hoitaa ongelmatilanteet nyrkillä, ei poikakaan opi puhumaan. Alkossa myydään jotain, mitä ei oikeastaan haluttaisi myydä, seurauksilla joita ei haluttaisi syntyvän.

Vaikka Suomi on pieni ja suhteellisen homogeeninen maa, ihmiset juovat silti täälläkin eri syistä, koska ihmiset ovat ERILAISIA. Siksi en usko että joukkoa erilaisia ihmisiä voi hallita yhdellä ja samanlaisella metodilla. Sen sijaan että tartutaan siihen helpoimmin näkyvään keinoon eli verotukseen, kuritukseen, pitäisi pureutua tässäkin asiassa syvemmälle ja ottaa selvää miksi ihmiset juovat ja miksi juominen riistäytyy käsistä. Hyvällä tavalla juomiseen on vain yksi syy, niin kuin onnelliset perheetkin ovat kaikki samalla tavalla onnellisia. Ongelmalliseen juomiseen on sen sijaan monta syytä, niin kuin on onnettomilla perheilläkin.

Jos ongelmiin nyt tsuumaisi hiukan niin vaikuttaisi olevan niin, että pohjoisilla leveyspiireillä asustelevilla kansoilla on yleensäkin suurempi todennäköisyys sairastua alkoholin liikakäyttöön. Kysymys on ehkä geeneistä, ehkä ilmastosta, mm. auringosta saatavan D- vitamiinin vähäisyydestä, ehkä molemmista. Meillä Suomessa on myös aika ankara ilmapiiri henkisesti. Sodat ovat jättäneet jälkensä ja pieni kansa on oppinut muutenkin taistelemaan hammasta purren. Kova jätkä on äijä ja äijähän ryyppää. Raittiina olemisen sosiaalisesta paineesta on alettu kyllä keskustella, mutta ei vielä läheskään riittävästi. Varmaan tässäkin asiassa syytä olisi lähteä lapsista ja nuorista, puuttua juomisen uhkatekijöihin tarpeeksi varhain. Sen lisäksi meidän KAIKKIEN vastuulla olisi uudenlaisen positiivisemman asenteen kehittäminen selvinpäin elämiseen. Ryyppäämistä ei tarvitse paheksua, mutta ei sitä tarvitse ihaillakaan! Siinä vaiheessa kun suhteessa juomiseen päästään jotenkin edes neutraalille maaperälle ja tajutaan että se on nautintoaine jonka liikakäyttö aiheuttaa ja pahentaa ongelmia, ei ratkaise niitä, ollaan jo pitkällä. Kokonaisen kansan ajaminen yhtenä laumana on mahdoton tehtävä. Vaikken suoria ratkaisuja tiedäkään tähän maamme isoon ongelmaan, uskon että ne tässäkin asiassa löytyisivät yksilöllisemmistä ohjelmista, tutkimalla ja kannustamalla positiivisesti.

 

Mukavaa päivänjatkoa kaikille!

ML

 

Lahja kaukaisesta maasta

Joaquim herää kukon kiekaisuun aikaisin aamulla Maputon rantabulevardilla sijaitsevassa entisessä loistohotellissa Mosambikissa. Hotellin loisto on enää aavemainen muisto rikkaiden valkoisten juhlista ajalta, jolloin portugalilaiset rakensivat tämän suuren hotellin paratiisiksi itselleen, Intian valtameren aurinkoiselle rannalle, pääkaupunki Maputon laidalle. Nykyään lähes raunioksi luhistunutta rakennusta asuttaa monta köyhää mosambikilaista perhettä. Joaquimin perhe on yksi niistä. Joaquimin molemmat enot kuolivat sisällissodassa 1989, vuotta ennen kuin rauha ja demokratia saatiin vihdoin palautettua, isä kuoli vuonna 2000 riehuneessa hirmumyrskyssä, samassa jossa hänen setänsä Alberto loukkaantui. Alberto on nyt perheen ainoa elättäjä, perheen, johon kuuluu Joaquimin lisäksi hänen äitinsä ja sisaruksensa Luìsa, Armando ja Samora. Joaquim on 14 vuotias.

Lapset haluaisivat käydä koulua, mutta Alberto ei enää pysty valmistamaan banaanilaatikoita entiseen tahtiin, hänen toinen jalkansa on jouduttu amputoimaan ja näkö on hyvin huono. Jos Alberto saisi hankittua silmälasit, se helpottaisi puusepän työssä ja lisäisi perheen tuloja. Joaquim auttaa setäänsä tämän pienellä verstaalla läheisellä sivukadulla. Setä valmistaa yksinkertaisia puulaatikoita huonolaatuisista leimupuun osista. Hän myy niitä kadulla banaaniviljelijöille hyvin halpaan hintaan. Joaquim syö aamupalaksi cashew pähkinöitä ja lähtee setänsä mukaan töihin. Tänään setä on äreä ja väsynyt, hän komentaa Joaquimia työhön ja asettuu itse ”myyntipaikalleen” verstaansa eteen, johon aamupäivästä lankeaa vielä kevyt varjo suojaamaan kuuminmalta auringon paahteelta. Joaquim etsii laatikoihin tarvittavia kuorilautoja, mutta löytää pienen huoneen pölyisestä nurkasta lyhyitä lautoja jotka ovat ihan oikeaa puuta, akaasiaa, palmyrapalmua, jopa pala eeben puuta! Sedän on täytynyt kerätä ne talteen hirmumyrskyjen aikaan, kun suuri tulva uitti Maputon rantaan kaikenlaista rikkoutunutta. Joaquim innostuu, hän pyörittelee puita käsissään, silittelee niiden hienoja syitä, tarkastelee värien kirjoa ja tunnustelee niiden painoa. Nämä ovat oikeata puuta, josta voisi rakentaa jotain kaunista. Kun Alberto iltapäivällä nukahtaa, Joaquimilla on suunnitelma valmis, hän on jo banaanilaatikoita naputtaessaan piirtänyt mielessään kauniimpia korurasioita joita koskaan kukaan on valmistanut.

Kun illalla muut istuvat ulos laskevan auringon valoon ja seurustelevat tapansa mukaan naapureidensa ja ystäviensä kanssa, Joaquim livahtaa setänsä verstaalle. Öljylampun valossa hän sahaa ja hioo, tarkastelee työtään kuin vain jäljestään tarkka ammattilainen tekee ja kokoaa ensimmäisen pienen laatikkonsa. Kotiin palattuaan äiti toruu häntä, ”missä olet kuljeksinut näin pitkään, huomenna on työpäivä!” Mutta Joaquim nukahtaa tyytyväisempänä kuin pitkään aikaan.

Näin kuluu päiviä ja Joaquimin salainen projekti edistyy. Kunnes eräänä aamuna kun setä Alberto taas asettuu myyntipaikalleen kadulle, Joaquim lisää myytävien banaanilaatikoiden viereen, sedän heikomman silmän puolelle, vielä kolme kaunista korulipasta. Jännityksellä hän yrittää seurata kadun tapahtumia työnsä äärestä. Ihmiset kulkevat ohi omissa askareissaan, lapset juoksevat ja autoilijat soittavat torviaan, Maputo on täynnä elämää. Setä myy muutaman banaanilaatikon, mutta kukaan ei huomaa maassa olevia pieniä korulippaita, kunnes katua astelee valkoinen mies, hattu päässään ja kiikarit kaulassaan. Olalla roikkuvasta kameralaukusta Joaquim päättelee miehen olevan turisti jostain pohjoisesta maasta. Mies pysähtyy Alberton banaanilaatikoiden eteen, mutta tarttuukin yllättäen yhteen Joaquimin rasioista. Onneksi Alberto on nukahtanut, Joaquim syöksyy ulos juuri parahiksi vastaamaan miehen kysymykseen, mitä laatikko maksaa. Mies kääntelee rasiaa kädessään, silittelee sen sileäksi hiottua kantta, johon Joaquim on sahannut ja upottanut pienet koristepalaset akaasiaa ja palmyrapalmua. Muuten rasia on tehty eebenpuusta, sen kulmat on hiottu pyöreiksi etteivät ne tuntuisi ikävän teräviltä kädessä ja sen pinta on vahattu ja kiillotettu, puun syyt näkyvät kannessa kauniisti. Saranoiksi Joaquim on upottanut pienet naulat. Mies vaikuttaa tyytyväiseltä, kehuu työtä muutamalla sanalla portugaliksi ja kaivaa rahat taskustaan. Joaquim kiittää ja mies työntää rasian kameralaukkuunsa.

Kun Joaquim avaa metical seteli käärön, hänen eebenpuun värisille kasvoilleen leviää hymy. Setä Alberto tulee saamaan silmälasit, äidille hän ostaa uuden kanan ja rahaa jää vielä tuoreeseen kalaan ja äyriäisiin ainakin kahdeksi viikoksi koko perheelle.

Tuo rasia on nyt minun. Sain sen valkoiselta mieheltä, ystävältäni, joka palasi matkaltaan Afrikasta. Rasia on ihmeellinen, kun sen kannen avaa, se alkaa kertoa tarinoita, niin kuin tämänkin kertomuksen Joaquimista.

 

Mukavaa päivänjatkoa kaikille!

ML

 

 

Kultaisen nuoruuden kaveri

Jos sinä kuulut niihin jotka tuntevat itsensä vähän kauniimmaksi, rohkeammaksi ja…täydellisemmäksi sen oikean auton ratissa, niin haluan vain kertoa, niin minäkin. Minulle se auto on Citroèn 2CV eli Rätticitikka. Tuo auto oli haaveeni lapsesta lähtien, luonnollisesti koska sehän on kuin minä; pyöreä muodoiltaan, yksinkertainen tekniikaltaan ja rakenteeltaan, hidas ja jotenkin hassulla tavalla lapsellinen, mutta myös sympaattinen, taloudellinen ja yllättävän toimiva.

Kutsuin ensimmäistä Sätkääni (niin kuin piireissä sitä kutsutaan) Jaffaksi, koska se oli pyöreä ja kirkkaan oranssi kuin appelsiini. Sen luokse oli aina helppo löytää suurilla parkkipaikoilla, aerodynaamisesti muotoiltujen metallinharmaiden autojen rivistöistä. Kun Jaffan ruostumista ei voinut enää pysäyttää, löysin uudenman, Tulisuudelman. Se oli pyöreä ja punainen kuin suukkoon puserrettu suu.

Sain ajaa Sätkää ensimmäiset 15 ajokortinhaltija vuottani. Kurvailin Killan mukana euroopan kapeita teitä kesäisin ja tupeksin liikenteen tukkona suomalaisilla teillä talvisin. Kun kehräsimme pienten kylien ja kaupunkien läpi rättäriretkueemme kanssa, kukaan ei ollut kateellinen eikä pahansuopa meitä kohtaan. Rättäri killan ystäviä oli maailma täynnä ja sen periaatetta- Ystävän etu menee oman edun edelle, noudatettiin jokapuolella.  Lapset juoksivat iloisina perässämme nauraen ja vilkuttaen, kuin sirkus olisi tullut kaupunkiin. Suomessa tosin sattui muutaman kerran, että tuo outo auto herätti huomiota väärällä hetkellä. Kerran Keravan Taidemuseon parkkipaikalla joku ilkeämielinen oli kaatanut pakkasnestettä bensatankkiin, sillä seurauksella että bensa sakkaantui muutaman kilometrin päässä kotimatkalla ja tukki koneen. Kyydin kotiin sai kyllä yleensä kun nosti peukalon pystyyn, silloinhan elettiin vielä esihistoriallista aikaa ennen kännyköitä. Toinen tapaus sattui eräänä aamuna Espoossa, olin säikähtää suolapatsaaksi kun kouluun lähtiessäni näin missä rakas ystäväni oli. Se keikkui kahden puun välissä, etu- ja takapää ILMASSA kuin jättikokoinen punainen omena!

Andrè- Gustave Citroen oli mies joka keksi Rätticitikan vuonna 1919. Sen syntyhistoriasta on luotu lukemattomia toinen toistaan hurmaavampia legendoja, mm. että Andrè halusi luoda ranskalaiselle maalaisväestölle taloudellisen auton jolla saattoi kuljettaa lehmän tai korillisen raakoja kananmunia kynnetyn pellon poikki ilman että yksikään muna meni rikki. ( Siitä erinomainen jousitus ja pehmeä kyyti) Minä kuljetin sillä monet kerrat autollisen lapsia, ilman että yksikään meni rikki.

Rätticitikassa oli tietysti aika raikas ilmanvaihto talvisin, vaikka käytin sodanaikaista miesten lammasturkkia se ei estänyt jääpuikkojen muodostumista nenänpieliin. Kesällä sensijaan autossa saattoi vaikka nukkua, kääriä rättikaton auki ja katsella öistä tähtitaivasta. (Paitsi sinä eräänä yönä eräällä keski-eurooppalaisella leirintäalueella kun olin parkkeerannut muurahaispesään.) Meidät oli luotu toisillemme.

Niin kuin kaikki hyvä loppuu aikanaan, tämäkin satu loppui ympäristön painostuksesta. Jouduin vaihtamaan rakkaani turvatyynyihin ja abs- jarruihin. Ilmeisesti kun kuski pehmenee, niin pellin täytyy koventua. Silti joka kerta kun kuulen tuon tutun kehräyksen, ah, niin sydämeni lyö muutaman ylinmääräisen tahdin kaipauksesta.

 

Ajelkaa varovasti siellä!

ML

Ihmeellinen Ihminen

Ihminen on evoluutioteorioiden mukaan kehittynyt afrikkalaisesta apinasta miljoonia vuosia sitten. Ihminen alkoi muistuttaa nykyisen kaltaista kätevää kädellistä, eri tietolähteiden mukaan n. 200 000- 500 000 vuotta sitten. Jo n. 40 000 vuotta vanhat löydöt todistavat että ihminen on luonut kulttuuria, soittanut musiikkia, tehnyt taidetta, rakentanut ja vaatettanut, osannut pitää hauskaa ja surra vainajiaan.

 

Ihminen on ollut ihmeellinen, kaikilla maanosilla. Niilin hedelmällisissä laaksoissa Afrikassa oli jo 5000 eKr. maataloudesta toimeentulonsa saavia kyliä. Stonehengen kivitemppelikin rakennettiin jo 5000 vuotta sitten. Samoilta ajoilta on merkkejä myös elämästä nykyisen Jerusalemin alueelta. Ensimmäiset ihmiset asettuivat Aasiaan jo 10 000 vuotta sitten. Elämästä Keski- ja Etelä- Amerikassa on löytöjä n. 100 eKr. Mayojen kulttuuri kukoisti siellä 300- 900 luvuilla. Viimeisimpänä ihminen on asuttanut pysyvästi Australian ja  Oseanian, vaikka luultavasti ensimmäisiä maahanmuuttajia nähtiin sielläkin jo 40 000 vuotta sitten.

 

Olemme kehittyneet ja kehittäneet, vähitellen vallanneet koko tämän kauniin pallon. Olemme saavuttaneet paljon ja monta ihmeellistä asiaa. Toiset niistä salpaavat edelleen hengityksen ja toiset taas näyttävät historian valossa naurettavilta. Näin uuden vuoden alussa on aina tapana vähän kerrata menneitä ja ennustaa tulevia. Syy miksi aloitin noin kaukaa menneisyydestä on se, että se antaa minusta niin herkullisesti mittasuhteita tämän päivän murheille ja huolille. Olemme ihmisen sukuna eläneet täällä todella kauan. Sitä ei aina perunoitaan keittävä ja pyykkejään pesevä ihminen tule ajatelleeksi. Meitä huolestuttaa monet asiat kuten, maailman merien saastuminen, sademetsien tuhoutuminen ja luonnonvarojen loppuminen. Aivan äskettäin saimme kuitenkin kuulla ilahduttavia uutisia otsonikadon pysähtymisestä. Toivoa siis on.

 

Yksi suurimmista huolenaiheista liittyy ihmisen lisääntymiseen, ihmisiä syntyy eniten siellä missä heidän tulevaisuuden näkymänsä ovat heikoimmat. Vaikka elintaso väkirikkaassa Kiinassa nouseekin kohisten, pohja ja pintavedet sekä maa siellä ovat pahasti saastuneet. Tehomaatalous muuallakin köyhdyttää maaperää ja laskee maan kykyä tuottaa ruokaa. Tulevaisuudessa saatammekin kärsiä raaka-aine ja vesi pulaa.

Nyt tarvitaan taas tuota aikajanaa.

 

Korkeakulttuurit ovat aikaisemminkin syntyneet, kukoistaneet ja tuhoutuneet. Elämällä tällä planeetalla on ihmeellinen kyky pysyä hengissä. Jos ajatellaan nyt esimerkiksi erilaisten lajien, eläinten ja ihmisten suurta kirjoa. Vaikka ne kehittyvätkin, niillä on eräs ihmeellinen suoja, ne eivät voi lisääntyä keskenään. Tarunhohtoista olentoa jolla olisi ihmisen yläruumis ja hevosen alaruumis ei voi syntyä. Jos niin voisi käydä, sehän tarkoittaisi vain yhtä asiaa, evoluutio kehittyisi takaperin ja palaisi lopulta taas alkumereen. Elämä siis kehittyy keskimäärin ehkä sitkeämmäksi, kestävämmäksi ja niin toivon, älykkäämmäksi. Kaikenlainen kärsimys, sodat, sairaudet ja nälänhätä ovat tällä suurella aikajanalla kuitenkin vähentyneet. Ihmisen primitiivisyys ja raakuus pienentynyt.

 

Ihminen siis jatkaa kehitystään, tulevaisuuden elämää ovat verkot ja virtuaalisuus, ties mitkä ihmeelliset sähköiset keksinnöt. Ne muuttavat myös meitä, aivojamme, ajatteluamme. Olen vakuuttunut siitä, että elämään tullaan tulevaisuudessa löytämään myös uusia tasoja, tai siellähän ne ovat olleet koko ajan, mutta kun tietomme ja taitomme kehittyvät, voimme vielä todistaa sen niillekin jotka epäilevät. On olemassa materiaalinen maailma ja sitten se toinen, henkinen maailma.

 

Käsityöläisenä teen siis työtä käsillä, niin kuin kädellisen pystyihmisen kuuluu. Jotakin konkreettista, materiaa. Koen siitä myös joskus huonoa omatuntoa, käytän raaka-aineita, tuotan tavaraa, kenties ongelmajätettä. Silti minua kiinnostaa vähintään yhtä paljon tuo toinen maailma, henkinen maailma. Uskon että nämä kaksi maailmaa ovat yksi. Usko on sitä toista maailmaa ja toivo ja rakkaus. Eikä tätä materiaalista maailmaa olisi ilman sitä henkistä. Milloin tämä ihmeellinen ihminen olisi ikinä saanut mitään aikaan ilman uskoa, toivoa tai rakkautta? Siksi uskon että niitä on tarvittu myös ihmisen luomiseen.

 

Tässä blogissa ajattelin leikkiä ajatuksilla, koska leikkiminen on hauskaa.  Siinä samassa joutuu itsekin vähän tutkimaan ja miettimään elämää. Meillähän on niin ihmeellinen lahja ja kyky, kommunikoida toistemme kanssa ja niin monella tavalla. Galleria Karaijan kuulumisia kirjoittelen edelleen karaija.blogspot.com :ssa.

Tervetuloa leikkiin mukaan!

 

ML