maanantai 14. maaliskuuta 2016

Taiteen mysteeri


Ideoiden taimilaatikoita kouliessani mietiskelen usein, onko tämä nyt yleisöni miellyttämistä, kalastelenko tykkäämistä ja kannustusta vai yritänkö oikeasti tehdä työtä alani ammattilaisena, jotain sellaista josta kriitikkokin voisi syttyä. Niin paljon kuin arvostankin niitä alan ammattilaisia jotka valitsevat tuon jälkimmäisen vaihtoehdon, minulle taiteen tekeminen ei ole älyllistä uuden etsimistä tai tekniikoiden kehittämistä, minulle kaikki tekeminen lähtee elämästäni ja niistä kokemuksista joita se eteeni tuo. Satun olemaan hyvinkin tunteilla kulkeva olento, yritän kyllä analysoida niitä, mutta niiden valtaan joutumista en pysty estämään. Se näkyy väistämättä myös työssäni. Lisäksi olen parantumaton, krooninen romantikko.

Asiahan on luultavasti niin, että jokaisella alalla on pioneerinsä, he jotka ovat edellä aikaansa ja raivaavat tietä muille. Suuri yleisö ei vaan aina tajua kaikkea aikansa taidetta, en itsekään. Se, kuka sellaiseksi ennustajaksi osoittautuu, on myös kysymys johon vain aika voi vastata. Siksi uskon että on paras seurata sydäntään. Sillä kaiken taiteen ja varmasti myös tieteen, tekemiseen sisältyy mysteeri, sellainen suuri mysteeri johon ihmisellä ei ole käyttöohjeita. Tiedättehän, hittikappaleihin ei ole reseptiä, ei myöskään hittimaalaukseen tai hittiarkkitehtuuriin. Henki joko on päällä tai sitten se ei ole. Vaikka kuinka olisit säätänyt kaikki detaljit viimeisen päälle, kokonaisuudesta voi silti tulla hengetön, jättää kylmäksi, siinä ei vaan ollut sitä jotain ja mitä se jotain on, se on mysteeri.

Taiteen tekemiseen voi siis olla monia motiiveja ja God knows siihen on monia metodeja. Ihmiset ovat loputtoman luovia mitä tulee taiteella elämiseen, sillä Suomen kokoisessa maassa on hyvin vähän omalla taiteellaan eläviä, johonkin suuntaan kompromisseja yleensä aina joutuu tekemään ja luovuutta joutuu käyttämään myös talouden hoidossa. Siksi olen vakuuttunut siitä, että ne jotka sitä muutamaa nuoruuden hullua vuotta pitemmälle tekevät, ovat kutsumusammatissaan, sellaisen intohimon läpivalaisemia etteivät kykene lopettamaan. Itse tunnistan tuon intohimon, olen valmis kutsumaan sitä rakkaudeksi, romantikko kun olen. Teen työtäni rakkaudesta siihen. Rakastun yleensä jokaiseen työhöni, vaikka toisten kohdalla se voi kuihtua pois nopeasti tai muuttua viha-rakkaussuhteeksi. Luovun yleensä töistäni kivuttomasti koska ajatukset ovat jo seuraavassa työssä. Joskus saattaa silti iskeä haikeus, sellainen tunne joka lapsiaan maailmalle lähettävällä vanhemmalla varmasti on, lapsihan on osa vanhempaansa.

Taideteoksessa itsensä, arvomaailmansa, tunne-elämänsä ja taitonsa tekee näkyväksi. Se voi olla hyvinkin tuskallista ja turhauttavaa, mutta myös palkitsevaa jos se synnyttää vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa. Taiteen tekeminen on kommunikaatiota, sillä on oma kieli, joka voi olla täysin vierasta mongerrusta yhdelle, mutta päivänselvää tai koskettavaa toiselle. Mysteeri ei aukea kaikille samalla tavalla, mysteeri puhuttelee niitä jotka ovat sille valmiita. Siksi on aivan turha ihmetellä miksei kontaktia synny kaikkien taideteosten kanssa. Syyt voivat olla joko ihan fysiologiset, silmiemme ja aivojemme rakenne ja kuvanlukutaito ovat meillä kaikilla ihan erilaiset tai sitten ne voivat olla psyykkisiä eroja, mehän olemme kokemuksemme.

Itse yritän yleensä sitoa työtäni omiin arvoihini ja tehdä jotain, jolla voisi tuottaa jotain hyvää jollekin, vaikka miten pientä tai vähäistä. Se ei tietenkään tarkoita, että töiden silti pitäisi aina olla positiivisia, johonkin tärkeään asiaan kantaa ottaminen ei aina esiinny ilosanomana. Pyrkimys hyvään, vaikka jonkun vaikean asian kautta, on minulle silti tärkeää, koska taistelen jatkuvasti konkreettisesti mahdollisuuksista tehdä työtäni, mitä järkeä olisi taistella jonkun sellaisen puolesta joka tekisi maailmasta entistä kurjemman loukon. Toinen tärkeä pointti on kiitollisuus jota saan tuntea siitä mahdollisuudesta että saan tehdä työtäni, sekin velvoittaa jakamaan hyvää.

Galleria Karaija jota olen saanut kunnian luotsata pian kuuden vuoden ajan, täyttää tänä kesänä pyöreitä vuosia. Karaijan avasi Raija Toivonen- Kalsola kesällä 1996, 20 vuotta sitten. Juhlimme kypsään ikään varttunutta galleriaa tänä kesänä Juhlakesänäyttelyllä ja toivotan teidät kaikki jo nyt tervetulleiksi! Lisää informaatiota on tulossa myöhemmin.

Karaijan, sen kaikkien ystävien, taiteilijoiden, yleisön ja itsenikin puolesta toivon hartaasti että taiteen tekeminen ja siitä nauttiminen tulee jatkossakin tekemään hyvää meille kaikille. Ja vielä erityisesti Karaijan kyseessä ollen, myös suomalaiselle luonnolle.
ML