Lahja kaukaisesta maasta

Joaquim herää kukon kiekaisuun aikaisin aamulla Maputon rantabulevardilla sijaitsevassa entisessä loistohotellissa Mosambikissa. Hotellin loisto on enää aavemainen muisto rikkaiden valkoisten juhlista ajalta, jolloin portugalilaiset rakensivat tämän suuren hotellin paratiisiksi itselleen, Intian valtameren aurinkoiselle rannalle, pääkaupunki Maputon laidalle. Nykyään lähes raunioksi luhistunutta rakennusta asuttaa monta köyhää mosambikilaista perhettä. Joaquimin perhe on yksi niistä. Joaquimin molemmat enot kuolivat sisällissodassa 1989, vuotta ennen kuin rauha ja demokratia saatiin vihdoin palautettua, isä kuoli vuonna 2000 riehuneessa hirmumyrskyssä, samassa jossa hänen setänsä Alberto loukkaantui. Alberto on nyt perheen ainoa elättäjä, perheen, johon kuuluu Joaquimin lisäksi hänen äitinsä ja sisaruksensa Luìsa, Armando ja Samora. Joaquim on 14 vuotias.

Lapset haluaisivat käydä koulua, mutta Alberto ei enää pysty valmistamaan banaanilaatikoita entiseen tahtiin, hänen toinen jalkansa on jouduttu amputoimaan ja näkö on hyvin huono. Jos Alberto saisi hankittua silmälasit, se helpottaisi puusepän työssä ja lisäisi perheen tuloja. Joaquim auttaa setäänsä tämän pienellä verstaalla läheisellä sivukadulla. Setä valmistaa yksinkertaisia puulaatikoita huonolaatuisista leimupuun osista. Hän myy niitä kadulla banaaniviljelijöille hyvin halpaan hintaan. Joaquim syö aamupalaksi cashew pähkinöitä ja lähtee setänsä mukaan töihin. Tänään setä on äreä ja väsynyt, hän komentaa Joaquimia työhön ja asettuu itse ”myyntipaikalleen” verstaansa eteen, johon aamupäivästä lankeaa vielä kevyt varjo suojaamaan kuuminmalta auringon paahteelta. Joaquim etsii laatikoihin tarvittavia kuorilautoja, mutta löytää pienen huoneen pölyisestä nurkasta lyhyitä lautoja jotka ovat ihan oikeaa puuta, akaasiaa, palmyrapalmua, jopa pala eeben puuta! Sedän on täytynyt kerätä ne talteen hirmumyrskyjen aikaan, kun suuri tulva uitti Maputon rantaan kaikenlaista rikkoutunutta. Joaquim innostuu, hän pyörittelee puita käsissään, silittelee niiden hienoja syitä, tarkastelee värien kirjoa ja tunnustelee niiden painoa. Nämä ovat oikeata puuta, josta voisi rakentaa jotain kaunista. Kun Alberto iltapäivällä nukahtaa, Joaquimilla on suunnitelma valmis, hän on jo banaanilaatikoita naputtaessaan piirtänyt mielessään kauniimpia korurasioita joita koskaan kukaan on valmistanut.

Kun illalla muut istuvat ulos laskevan auringon valoon ja seurustelevat tapansa mukaan naapureidensa ja ystäviensä kanssa, Joaquim livahtaa setänsä verstaalle. Öljylampun valossa hän sahaa ja hioo, tarkastelee työtään kuin vain jäljestään tarkka ammattilainen tekee ja kokoaa ensimmäisen pienen laatikkonsa. Kotiin palattuaan äiti toruu häntä, ”missä olet kuljeksinut näin pitkään, huomenna on työpäivä!” Mutta Joaquim nukahtaa tyytyväisempänä kuin pitkään aikaan.

Näin kuluu päiviä ja Joaquimin salainen projekti edistyy. Kunnes eräänä aamuna kun setä Alberto taas asettuu myyntipaikalleen kadulle, Joaquim lisää myytävien banaanilaatikoiden viereen, sedän heikomman silmän puolelle, vielä kolme kaunista korulipasta. Jännityksellä hän yrittää seurata kadun tapahtumia työnsä äärestä. Ihmiset kulkevat ohi omissa askareissaan, lapset juoksevat ja autoilijat soittavat torviaan, Maputo on täynnä elämää. Setä myy muutaman banaanilaatikon, mutta kukaan ei huomaa maassa olevia pieniä korulippaita, kunnes katua astelee valkoinen mies, hattu päässään ja kiikarit kaulassaan. Olalla roikkuvasta kameralaukusta Joaquim päättelee miehen olevan turisti jostain pohjoisesta maasta. Mies pysähtyy Alberton banaanilaatikoiden eteen, mutta tarttuukin yllättäen yhteen Joaquimin rasioista. Onneksi Alberto on nukahtanut, Joaquim syöksyy ulos juuri parahiksi vastaamaan miehen kysymykseen, mitä laatikko maksaa. Mies kääntelee rasiaa kädessään, silittelee sen sileäksi hiottua kantta, johon Joaquim on sahannut ja upottanut pienet koristepalaset akaasiaa ja palmyrapalmua. Muuten rasia on tehty eebenpuusta, sen kulmat on hiottu pyöreiksi etteivät ne tuntuisi ikävän teräviltä kädessä ja sen pinta on vahattu ja kiillotettu, puun syyt näkyvät kannessa kauniisti. Saranoiksi Joaquim on upottanut pienet naulat. Mies vaikuttaa tyytyväiseltä, kehuu työtä muutamalla sanalla portugaliksi ja kaivaa rahat taskustaan. Joaquim kiittää ja mies työntää rasian kameralaukkuunsa.

Kun Joaquim avaa metical seteli käärön, hänen eebenpuun värisille kasvoilleen leviää hymy. Setä Alberto tulee saamaan silmälasit, äidille hän ostaa uuden kanan ja rahaa jää vielä tuoreeseen kalaan ja äyriäisiin ainakin kahdeksi viikoksi koko perheelle.

Tuo rasia on nyt minun. Sain sen valkoiselta mieheltä, ystävältäni, joka palasi matkaltaan Afrikasta. Rasia on ihmeellinen, kun sen kannen avaa, se alkaa kertoa tarinoita, niin kuin tämänkin kertomuksen Joaquimista.

 

Mukavaa päivänjatkoa kaikille!

ML