Kyllä nyt hävettää

Luin juuri terapeutti ja teologi Tommy Hellstenin ajatuksia häpeästä. Hänen mukaansa yksinäisyys yhteiskunnassamme lisääntyy, koska emme enää uskalla näyttää heikkouttamme toisillemme emmekä tarvita toisiamme. Emme näe arvoa omassa inhimillisyydessämme vaan pelkäämme sitä ja kiellämme sen.

Kauniiden ja rohkeiden maailmassa jokaisella on rakennekynnet ja irtoripset, sekä proteiinilisillä pumpatut lihakset. Kauniiden ja rohkeiden maailmassa ei ole niin väliä onko kauneus aitoa. Kun sen ulkoisen kauneuden rakentamisesta on tullut niin tärkeää, ei aikaa tai energiaa enää jää rakentaa sisäistä kauneutta. Onko sillä niin väliäkään, kun ei kukaan ehdi tai jaksa kiinnostua siitä kuitenkaan. Nopeat syövät hitaat ja hidasta on enää syöminen.

Minun ikäpolveni ihminen katselee kummissaan nuoria tosi tv:ssä, eikö niitä yhtään hävetä? Myötähäpeäni on kasvanut jo niin suureksi, että en pysty noita ohjelmia edes katsomaan. Noiden nuorten on elettävä tuon kanssa koko elämänsä, jokaisen uuden ihmisen tavatessaan, jokaista uutta työpaikkaa hakiessaan, lastensa vanhempina. Maailma on verkossa, jokainen moka ja itsensä paljastus säilyy siellä ikuisesti.

Minä olen aina tuntenut häpeää helposti, olen aina tuntenut, liiankin paljon. Kun täytin seitsemän vuotta, äitini leikkasi syntymäpäiväkakustani ensin palan mummille. Minä onneton olin jostain oppinut että syntymäpäiväsankari saa ensimmäisen palan ja ilmoitin siitä. Tarvittiin vain yksi katse äidiltä ja minä olin tukehtua häpeääni. Muistan tuon häpeän edelleen, neljänkymmenen vuoden jälkeen. Suhteeni häpeään on toki muuttunut iän myötä. Siinä missä sen oikean pojan tapaaminen väärissä vaatteissa saattoi olla melkein maailmanloppu nuorena, kannan kehoni ja vaatteeni nykyään paljon rennommin. Häpeää voi silti edelleen tuntea niin että tuntee tukehtuvansa. Joskus siihen voi riittää vain muutama varomaton sana facebookissa.

Häpeä on omituinen tunne, koska se voi sekä kutistaa ihmistä, että olla ihmisyyden kannalta olennaisen tärkeä. Ilman kykyä häpeään, ihmisestähän tulee luultavasti täysin häikäilemätön ja hän kadottaa kykynsä ottaa vastuuta teoistaan. Kadottaa mahdollisuutensa katumukseen. Ihminen joka on tullut nähdyksi ja rakastetuksi on oppinut elämään häpeänsä kanssa, on oppinut eron häpeällisten tekojensa ja itsensä välillä. Virheistään huolimatta häntä on rakastettu. Jos tätä ei opi lapsena, jää tuo häpeä muistuttamaan ihmistä heikkoudesta ja epäonnistumisesta. Aikojen kuluessa ihmisellä on ollut varmasti monia tapoja torjua tuota mitättömäksi tekevää häpeäänsä. Kuninkailla hoveissa on ollut narreja naurattamassa ja työpaikoilla kiusattuja helpottamassa toisten tunteita riittämättömyydestä. Yksi vastenmielinen ilmiö on television mokaus ja nolausohjelmat, heikoimmat lenkit. Kaikki ne tarjoavat kollektiivisen mahdollisuuden siirtää oma häpeän tunteensa toiseen ihmiseen, tuntea paremmuutta.

Parhaiten ihminen oppii elämään häpeänsä kanssa rakastamalla, itseään ja muita. Vahva ihminen ei tunne tarvetta nauraa heikommilleen tai erilaisille kuin itse on. Vahvan ihmisen ei tarvitse myöskään pelätä erilaisuutta. Maailman ääriliikkeet syntyvät heikkoudesta, nurkkaan ajetun kokemuksesta. Toisen heikkous synnyttää vihaa toisessa itsensä heikoksi tuntevassa, mahdollisuuden siirtää oma huonommuuden tunteensa toiseen joka on vielä surkeampi. Vahvalla ihmisellä on terve luottamus elämään, että elämä kantaa ja rakkaus voittaa, vaikeistakin ajoista ja ilmiöistä huolimatta. Vahvalla ihmisellä on varaa auttaa.

Toivon että nuo nuorten tosi tv ohjelmat ovat myös positiivinen merkki sellaisen rakkauden lisääntymisestä jossa ihminen uskaltaa myös mokata ja paljastaa itsensä. Ja toivon myös että rakkauteen olisi myös maailmanlaajuisesti paremmin varaa ja resursseja.

ML