Yhtäkkiä halusin kirjoittaa vaalipuheen. Minä,
sitoutumaton. Näin liekin syttyvän silmissä ja rinnan paisuvan, pääsisin
paasaamaan kaiken hyvän puolesta ja tärkeydestä. Politiikka ei ole ikinä
kiinnostanut minua yhtä paljon kuin nyt. Elämme niin hurjaa aikaa ja
ensimmäistä kertaa vallassa on ollut niin monta ja niin nuorta naista.
Elämähän on aaltoliikettä, myös politiikka.
Vastuuta kantaneita arvostellaan ja on syytäkin ja oppositiossa olleilta
odotetaan muutosvoimaa ja on syytäkin. Siihenhän demokratia perustuu, että
kaikki pääsevät ääneen vuorollaan. Ja vuorollaan jokaisen on nieltävä sekin,
ettei johdossa ole se lähinpänä omia etuja ajava puolue. Koska useimmat
kehityskulut yhteiskunnassa ovat pitempiä kuin yhden vaalikauden, paljon
riippuu siitä, miten hyviä häviäjiä olemme, miten hyvin joustamme omista lyhyen
ajan eduistamme saavuttaaksemme kenties suurempia, pitkän aikavälin
tavoitteita. Tähänhän liittyy myös se, että monet asiat ovat monimutkaisempia
kuin päältä ja nopeasti katsoen näyttäisi.
Ja tässä kohtaa astuvat estraadille sitten ne
naamioidut populisti narrit, jotka mielellään esittävät asiat yksinkertaisina
ja ratkaisut suoraviivaisina. He tarttuvat mielellään tunteeseen, koska se on
nopein ja tehokkain tapa vaikuttaa ihmiseen. Harva meistähän jaksaa/ehtii
paneutua kaikkiin ongelmiin ja asiantiloihin niiden vaatimalla
perusteellisuudella. Helpompi on hyväksyä omasta kulmasta ”oikealta tuntuva”
ratkaisu, kuin monesti omaakin muutosta vaativa työläämpi, oikeasti oikea
ratkaisu. Joskus myös globaalin maailman vauhti ja erilaisten intressien
yhteentörmäykset ovat vaan liian haastavia, jotta edes kykenisimme niitä
ennustamaan tai niihin varautumaan. Senhän olemme viime aikoina katkerasti
kokeneet.
Luonnossa parhaiten eivät selviä vahvimmat, vaan
ne jotka ovat parhaimpia joustamaan, sopeutumaan. Siksi vakaasti uskon, että
mitä moninaisempi yhteiskuntamme on, sitä paremmin se pystyy vastaamaan
tulevaisuuden haasteisiin. Valitettavasti resurssit maapallolla eivät lisäänny,
vaikka väkimäärä edelleen kasvaa. Meidän on vaan opittava jakamaan ja
kierrättämään niitä entistä paremmin. Kaventuvat resurssit saattavat johtaa
protektionismin ja autoritaarisen/pelolla johtamisen lisääntymiseen, kenties
leiriintymisiin, lisääntyviin konflikteihin tai sotiin. Epävarmuudessa eläviä
on helpompi lietsoa toisiaan vastaan. Nostalgisuus ja tuttuun turvaaminen on
myös ihmiselle luontaisesti helpompaa kuin uudistuminen ja muutos. Silti elämä
on jatkuvaa muutosta, se mitä voimme valita, on, varaudummeko muutoksiin
mahdollisimman hyvin etukäteen vai reagoimmeko vasta kriisin jo sattuessa.
Maailma on globaali, pallo on yhteinen, mitä paremmin kykenemme yhteistyöhön
ihmisarvojen ja ekosysteemien kunnioittamisen puolesta, sitä vahvemmiksi
kasvamme. Itsekkyyttä ja oman edun tavoittelua maailmassa riittää. Silti on
oltava myös tarkkana minkälaisesta asemasta demokratiasta ja tasa-arvosta
saarnaamme. Demokratiaan on monissa maailman kolkissa vielä pitkä matka ja
siihen voi olla syynsä myös omassa historiassamme. Toisaalta demokratia ei ole
itsestäänselvyys täälläkään, sen eteen on tehtävä työtä ja taisteltava.
Yhteiskunta on yhtä vahva kuin sen heikoin
osapuoli. Heikoimmilla elävät ihmiset paitsi kärsivät siitä itse, ovat myös
uhka muille. Heihin on helpoin vaikuttaa ulkopuolelta, radikalisoida. Valitettavasti
Suomessakin ovat tuloerot olleet kasvussa ja koulutie tuntuu katkeavan liian
aikaisin liian monelta. Kaikille on luotava tasa-arvoinen mahdollisuus edetä
yhteiskunnassa, henkisesti ja taloudellisesti. Jakautunut yhteiskunta on heikko
yhteiskunta.
Politiikkaa leimataan usein ikäväksi ja vaaralliseksi puheenaiheeksi, minusta se on ikävää ja vaarallista, kysymyshän on meidän kaikkien yhteisistä asioista. Ne ovat minusta liian tärkeitä annettavaksi vain kaikkein äänekkäimmille ja toisia pelolla hiljentäville. Mitä enemmän keskustelemme, sitä paremmin kaikkien näkökulmat tulevat esiin. Ja siksi on myös tärkeää antaa ääni tulevissa vaaleissa!
Äänestetään!
ML