Oikean elämän Pilvipalvelut

Piti kirjoittaa tänään ihan muusta, mutta yllättävä suruviesti veikin ajatukset ihan toisaalle.

Kaikille teille jotka olette joutuneet viimeisten jäähyväisten äärelle, voimia. Elämä on aina liian lyhyt. Toisilla se loppuu yllättäen, toisilla hiipuu vähitellen, kaikilla se tuntuu jälkikäteen niin lyhyeltä hetkeltä.

Olen itse niitä, joilla on aina huono omatunto, kun yrittää huomioida yhtä, tulee kääntäneeksi selkänsä toiselle. Riittämättömyys on ainainen seuralainen. Elämä on aina niin paljon enemmän. Elämä on randomia, niin kuin nuorisolta olen oppinut. Elämä on epäoikeudenmukaista, elämä on yllätys.

Viimeaikoina on uutisoitu, että nuoriso lainaa vähemmän kirjoja ja käy vähemmän konserteissa. Nuoriso elää verkossa. Verkko on simultaani elämä, siellä tapahtuu aina jotain mielenkiintoista, siellä voi tapahtua mitä vaan. Verkko muuttaa käsitystämme elämästä. Verkossa elämä on ikuista, siellä kuolleetkin elävät. Lähimmäisensä voi tallentaa ja ladata uudelleen ja uudelleen. Verkossa kuolemaa ei ole. Ihminen on jo luonut itselleen ikuisen elämän.

Verkossa voi myös valita, siellä voi luoda elämästään paitsi ikuista, myös jotakin mitä muuten ei voi. Siellä voi valita pois kaiken mitä oikeasti pitää kestää, sietää ja jaksaa. Verkossa sinä olet luoja, sinä päätät.

Oikeassa elämässä hiekka valuu tiimalasissa, eikä meistä kukaan tiedä miten kauan. Oikeassa elämässä valintoja ei voi uusia, tekoja deletoida. Oikeasta elämästä päättää joku muu. Oikeassa elämässä jokainen kohtaaminen on suuri mahdollisuus, jokainen uusi aamu suuri lahja. ” Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” Lausuttiin kerran vuorisaarnassa. Tämän haluaisin muistaa joka päivä, ei siksi etten välittäisi tulevasta, vaan siksi että välittäisin tästä päivästä, oikeasta elämästä.

 

Pidetään huolta toisistamme.

 

ML

Iloisen veronmaksajan paratiisista päivää!

Usko tai älä, yritän kyllä jättää ajattelemisen itseäni viisaammille tai ainakin heille, joilla virkansa puolestakin on siihen paremmin aikaa, mutta nyt on taas ihan pakko. Fasten your seatbelts please, tämä kyyti voi paikoittain olla pomppuista.

Kiinnostuin Mikael Pentikäisen kirjasta Luottamus, se osoittautuikin kirjaksi johtajuudesta. Siitä asti tuo teema on seurannut minua kiinteästi kuin kissankarvat vaatteissani. Me ihmiset tunnumme kaipaavan johtajia, auktoriteettejä. Hyvinvointi- ja huonostivointi tilanteissa vähän eri tavalla. Varsinkin tällaiset taloudellisesti epävarmat ajat tuntuvat tarjoavan tilaisuuksia valtaa kahmiville. Individualistista länttä johdetaan eri tavalla kuin kovaan kuriin tottunutta itää. Meillä etsitään ehkä enemmän diplomaattia tai esikuvaa, Venäjällä taas valta lahjoitetaan johtajalle joka osoittaa kykyä kovaan kurinpitoon ja pullisteluun.

Mielenkiintoisinta asiassa on, että lopullisen mandaatin ja vallan valtikan antaa aina kansa. Kamalinkaan diktaattori ei pysty ikuisesti valtaa pitämään, jos kansa ei sitä halua. ( toivon että Pohjois- Koreankin tilanne tässä suhteessa pian muuttuu) Diktaattoreita on viime aikoina kaatunut kuin keiloja, se on osoitus siitä, että ei ole yhdentekevää mitä me kansalaiset ajattelemme. Ja meidän on syytä ajatella!

Talouskurimuksessa kamppailevaa eurooppaa on haluttu viimeaikoina johtaa pankkien ja taloushallinnon johdolla mm. mantralla ” muuta vaihtoehtoa ei ole”. Silti vaihtoehtoja aina on. Yhden niistä on esitellyt Islanti. Toinen, pienempi, mutta kotimainen ääni on radikaalipappi Kai Sadinmaa, joka haluaisi että kirkko ottaisi tiukemmin kantaa riistokapitalismia vastaan. Hänen mukaansa Jeesus oli poliittinen toimija joka kritisoi aikansa talousjärjestelmää. Sadinmaan ajatuksissa on jotain puoleensavetävää, luottoluokitus ja kilpailukyky paasaajille pitäisi jonkun pystyä asettumaan vastavoimaksi. Kristillisen jakamisen tärkeydestäkin pitäisi jonkun saarnata, eikä vain saarnata, vaan osoittaa sitä myös teoin.

Sillä ahneuden alttarilla väkeä riittää. Rahalla on ihmeellinen voima, se voi taivuttaa ihmisen taistolaisuudesta veropakolaiseksi muutamassa kymmenessä vuodessa. Tällainen moraaliton selkäranka ei tunne kiitollisuutta, sen enempää kuin uskollisuuttakaan sitä rintaa kohti, joka sitä on ruokkinut.
Jokainen jolla sydän ja aivot toimivat vielä elimellisessä yhteistyössä tajuaa, että tulevaisuudessa kansakuntien kilpailukyky ei ole palkka kysymys. Sademetsiä tuhotaan n. 20 000 neliökilometriä vuosittain ja ruoantuotannon pitäisi lisääntyä n. 75% vuoteen 2050 mennessä, jotta koko maailmanväestö kyettäisiin ruokkimaan. Kaikenlainen roskaaminen, saastuttaminen ja luonnonvarojen tuhoaminen lisääntyy. Kysymys on pallomme tulevaisuudesta, siitä miten hyvin me kansakuntina pystymme säilyttämään edellytykset elämään. Vaikuttaa siltä, että joissakin maissa strategiaksi on otettu pääomien houkutteleminen maahan verotusta helpottamalla, sillä ehkä varaudutaan tulevaisuuteen paremmin kuin puolustusvoimia kehittämällä. Silti taloudellinen eriarvoisuus on myös paha uhka, jos yhteiskunta jakautuu pahasti köyhiin ja rikkaisiin, on se koko kansalle suuri turvallisuusuhka.

Toivoa antavat onneksi monet nuoret täällä Suomessakin. He ovat nähneet riittävästi maailmaa ymmärtääkseen että Suomi on meille suomalaisille maailman paras paikka ja sitä voi kehittää aina paremmaksi.  Peliyhtiö Supercell maksaa tänä vuonna veroja 260 miljoonaa euroa, tällaisia jättiveroja on aikaisemmin saatu vain Nokialta. Suomalaisen energiayhtiön St1 :sen pääomistaja Mika Anttonen on sanonut että palkkojen alentaminen pitäisi aloittaa eliitistä, toimi jolla tasavaltamme presidentti Sauli Niinistökin jo näytti esimerkkiä. Jotta aurinko paistaisi risukasaan tulevaisuudessakin, tarvitaan iloisia veronmaksajia ja oikeudenmukaisuuden puolustajia, sillä oikeasti vahva on vain se, joka tuntee heikkoutensa ja antaa sen vahvistua!

 

Pidetään huolta toisistamme!

ML

Elämän kevennys ja kutsumaton kuokkavieras

Olen viime aikoina kulkenut otsa rutussa luetellen kaikkia työtehtäviäni, tehtyjä ja tekemättä jättämiäni. Varsinkin noita jälkimmäisiä tuntuu olevan aina ihan liikaa. Vaikka kuinka nousisin viideltä aamulla puuronkeittoon ja yrittäisin tehostaa tekemisiäni, mikään ei tunnu riittävältä, ajatukset harhailevat, sydän pomppii kuin superpallo, paperipinot työpöydällä irvistävät, kalenteri näyttää yleiseltä syyttäjältä ja pesemättömät ikkunat harmaavat maiseman. Meille on muuttanut kutsumaton kuokkavieras, huoli.

Olin nuorempana suhteellisen huoletonta lajia. Lähdin tammikuun pakkasilla lappiin Rätticitikalla ja köröttelin hiihtohissillä elämäni ensimmäiseen mäen laskuun Luosto tunturin jäiselle huipulle, koska olin kuullut että se on hauskaa. No mahalaskua sieltä tietenkin alas tultiin, olisi ehkä kannattanut aloittaa vähän alempaa. Kun ostin ensimmäisen asuntoni, pienen mökin täältä, paikkakunnalta jossa en ollut aikaisemmin edes käynyt, jätin isälleni lapun keittiön pöydälle, hei isä, ostin talon. Pidin itseäni melko rohkeana ja eteenpäin katselevana.

Nyt olen ymmälläni, mitä rohkeudelleni ja näköalalleni on tapahtunut, jotain muutakin kuin likaiset ikkunat. Välissä on elämää parikymmentä vuotta. Tietoisuuteni on laajentunut, maailma on kasvanut, läheisteni määrä on lisääntynyt, osa heistä on kuollut pois, osa on vanhentunut ja heikentynyt. On ollut sairautta, surua ja onnettomuutta. Uutiset maailman epäoikeudenmukaisuudesta, katastrofeista ja hätätiloista ovat päivittäisiä. Uutisia ylipäätään, kysymättä kerrotaan monta kertaa päivässä, kännykkäni jopa hälyttää niiden saapumista. Huolettomuus näissä olosuhteissa tuntuisi jo melkein välinpitämättömyydeltä, holtittomalta mielenhäiriöltä.

Näköalani on huomaamattani kääntynyt edestä taakse, ja sivuille, siinä määrin, että silmäni vääntyvät kohta kieroon. Olen alkanut pälyillä mahdollisesti uhkaavia vaaroja ja tuskitella taakse jäänyttä. Olen alkanut painua kumaraan ja hengästyä kaiken sen raahaamisesta josta haluaisin, voisin, pitäisi, pitää huoli. Eteenpäin kulkeminen on hankalaa takaperin ja jos kokoajan palaa korjaamaan tai tarkistamaan, ei siitä tahdo lopulta tulla yhtään mitään.

Siksi yritän tästä eteenpäin suoristaa selkäni, vetää syvään henkeä, nauttia siitä että lähinäköni on nykyään heikko ja katsella kauemmas eteenpäin. Aion yrittää hyvillä mielin jättää jonkun addressin allekirjoittamatta ja huonon uutisen kuulematta. Vuotakoot kipsisakka altaat ja hoitakoot Amnesty, Unicef, Greenpeace ja mitä niitä nyt onkaan, asiansa muutaman päivän viikossa ihan itsenäisesti, minä aion etsiä ja löytää elämääni enemmän uusia hyviä uutisia ja olla parempaa seuraa ystävillenikin. Haluan keventää elämääni, en ruokavaliotani. Haluan että sydämeni sykkii välillä jostain sellaisestakin josta ei mene otsa ruttuun. Kokeile sinäkin!

 

ML

 

Anna mun kaikki kestää, keramiikka, pellava, kivi 2013 ML

Pariton sukka ja suolaisen elämän synteesi

Moni meistä etsii itsestään, sitä kadonnutta palaa, puuttuvaa kulmaa, paritonta sukkaa, jotain selittävää tekijää. Jokainen ihminen on mysteeri. Kun pieni ihminen syntyy, jotain on jo valmiina, jotain kasvaa ja kehittyy, jotain ehkä katoaa ja unohtuu. Tekeekö eläminen ihmiselle hyvää?

Jalostaako kärsimys? Vahvistaako henkiinjääminen? Jokainen joka on menettänyt jonkun hyvin rakkaan nuorena, tietää miltä kuolevaisena eläminen tuntuu. Miten suuri on se metsä johon voimme eksyä, miten syvä on se meri jonka pinnalla purjehdimme tai miten polttava on se aurinko jonka säteitä palvomme.

Ihminen luo elämäänsä edellään, kylvää ja niittää, eikä silti tunnista leipää omakseen.

Ihminen ei näe sitä, mihin ei uskalla katsoa, eikä siksi näe itseään.

Nuori ihminen on uhmakas, täynnä tulevan sadon korjuuta, kevätviljaa ja siemenperunoita. Keski- iässä ihminen talttuu, kuin suitsista vedettäisiin tai kuoppaan ajettaisiin. Katsoo taakseen, katuu ja kiittää, katsoo eteensä, pelkää ja pakenee tai sitten vaan reippaasti kantaa kuoret kompostiin ja keittää perunat, heittää homeiset ja madonsyömät marjat pois ja keittää lopusta makean hillon.

Vanhana ihminen arvostaa lasta, ymmärtää aikuista ja jos hyvin käy, niin kuolee kiittäen.

Meistä jokainen on jonkun toisen puuttuva kulma, kadonnut pala tai pariton sukka.

Meistä jokainen voisi olla toiselle aamuaurinko, lämmin kylpy tai suolainen leipä.

ML

Ikääntymisen vaikeudesta

Ensimmäisistä koulu vuosistani en muista paljon. Mitään opittua tuskin ollenkaan. Muistan että ekaluokan opettajattarellani oli erityisen kauniit kädet. Ei, ne eivät olleet nuoret ja virheettömät, päinvastoin, ne olivat aika vanhat, täynnä pisamia ja ohuita juonteita. Minusta ne olivat kuin vanha kartta tai silkkiperhosen kotelo, jotenkin kiehtovalla tavalla täynnä elämää, mutta samalla hauraat ja herkät.

Siitä lähtien olen aina silloin tällöin katsellut käsiäni sillä silmällä, miten ne vanhenevat, näkyykö se jo? Tässä voi olla jotakin lohdullista meille nykyajan ihmisille, jotka useimmiten yritämme uida vastavirtaan, ajan kulkua ja sen merkkejä vastustaen. Kulttuurimme arvostaa nuoruuden kauneutta ja voimaa, vitaalisuutta ja suorituskykyä. Vanheneva ihminen pelkää sen katoamisen merkitsevän arvonsa katoamista, näkymättömäksi tulemista.

Ajatellaan vaahteran lehteä, miten se silmusta kasvaa lehdeksi, kukoistaa ja putoaa maahan. Maassa se haurastuu ja maatuu pois. Mikä on vanhan lehden arvo tai suorituskyky? Luonto ei kysele sellaisia. Lehti on elänyt elämänsä, täyttänyt tehtävänsä.. Ennen puusta irtoamistaan se siirtää lehtivihreänsä takaisin puun runkoon, säilöön tuleville lehtisukupolville. Maatuessaan se vielä lannoittaa maan uudelle kasvulle.

Jos osaan elää niin kuin tuo vaahteran lehti, olen elämääni hyvin tyytyväinen.
ML

Saako elämästä nauttia?

Oletko sinä joskus katunut nuorena tekemiäsi valintoja? No, niin kukapa ei olisi. Sanonnan mukaan ihminen tekee ensimmäiset 30 vuotta virheitä ja yrittää sitten loppuelämänsä korjata niitä. Vaikka tilanne ei nyt ihan noin paha olisikaan, niin moni silti huokaa vanhempana että jospa vain olisin silloin nuorena tiennyt sen mitä nyt tiedän. Sehän on paradoksi, ei sitä voi tietää, jos ei ole elänyt niin kuin on elänyt.

 

Rakkaus, tuo kaiken elämän suola ja sokeri, alkuvoima, ei ole meille ihmisille ihan ongelmaton asia. Ihminen on niin paksu nippu erilaisia tunteita, viettejä ja tarpeita. Ihmisen alkuhistoriassa lisääntymisen biologia näytteli suurempaa roolia, kumpaakin sukupuolta tarvittiin jälkikasvun aikaansaamiseksi ja sen hengissä pitämiseksi. Tämä nykyinen elämänmenohan mahdollistaa monella tavalla ihmiselle aika paljon huolettomamman tyylin. Vanhempia ei välttämättä tarvitse edes olla kahta kappaletta, eikä heidän tarvitse olla eri sukupuoltakaan, muuta kuin tietysti ihan siinä alkuvaiheessa. Tästä johtuen kaikenlaisille nautinnoille ja vieteille on helpompi antaa periksi.  Ja ohboy, niillehän sitten annetaan. Ristiriitaa syntyykin sitten kun yhden nautinnot ovat eturistiriidassa toisen kanssa. Luin äskettäin Hesarista että intohimoinen rakastuminen ei kuulemma psykiatri Matti O. Huttusen mukaan kestä kuin kolme kuukautta plus miinus kolme viikkoa. Sen jälkeen aletaankin polskia kiusausten ja uskollisuus vaatimusten ristiaallokossa. Ihminen on ajautunut mahdottomaan tilanteeseen jos on tullut rakastumisen tuottamalle dopamiinihormonille riippuvaiseksi.

No ongelmia tuottaa kai eniten se, että nykyään ihminen haluaa kaiken ja mieluiten heti. Hormonitoiminta on todennäköisesti luotu elämän jatkumiselle välttämättömien toimintojen aikaansaamiseksi, ei leikkikaluksi tai nautintoaineeksi. Väärin käytettynä sillä on haitallisia sivuvaikutuksia.

Nykyihmistä ajaa aika pitkälti erilaiset nautinnot. Niistä suurimpana tietysti syöminen ja seksuaalisuus, mutta lista on pitkä. Kuka saa kiksejä mistäkin, ruumiinsa tai henkensä piiskaamisesta, uhkarohkeudesta, urheilusta tai luomisen tuskasta. Koska elämän alus lipuu eteenpäin ja päätesatama päivä päivältä lähestyy, ihminen hätääntyy, mitä kaikkea pitäisi olla, maistaa tai haistaa, kokea ja osata. Aina löytyy joku joka on kokenut suurempaa ja paremmin. Ei ihme että joillakin koneisto ylikuumenee tai saattaa lakata kokonaan toimimasta, mikään ei enää tunnu miltään. Varmaa on ainakin se, että kenenkään ei pitäisi pakkosyöttää noita ”nautintoaineita” toiselle. Niin huonosti kuin se markkinataloudessa onnistuukin. Nimittäin vanha totuus, vähemmän on enemmän, toimii luultavasti tässäkin asiassa, ihminen voi olla täysin tyytyväinen elämäänsä vaikkei koekaan tantraseksiä tai syö champanja aamiaisia. Luultavasti kysymys on enemmän sisäisestä kyvystä nähdä kuin ulkoisesta tarjonnasta. Siitä johtuen että aistimme ovat erilaisia ja toimivat hyvin eritavoilla, olisin taipuvainen uskomaan, että siinä missä yksi ihminen voi nähdä huikaisevan mielenkiintoisen maailman omalla takapihallaan, toinen ei sitä huomaa, vaikka matkustaisi maailman toiselle laidalle. Aistit on vain pidettävä auki.

 Voisi olla hyvä suojella ainakin lapsia ja  nuoria, vaikutteille alttiimpia ihmisiä, pieni niukkuus voi yllättäen ollakin paljon terveellisempää kuin ylenpalttinen ahmiminen, eikä ole hyvä siirtää omia riippuvuussuhteita lapsiin, joilla on vielä luonnollinen suhde kaikkiin elämän nautintoihin.

Elämä on kakku, sen päällä voi olla kermaa ja kirsikoita, toiset nuolevat vain päältä, toiset puraisevat, toiset eivät uskalla maistaakaan ja toiset ahmivat ihan liikaa, kaikilla on omat seurauksensa.

 

Nautinnollista päivänjatkoa!

 

ML

Alkoholinverotus ja negatiivinen kannustaminen

Suomessa on perinteisesti ollut tiukka alkoholiverotus. Pullon korkkia on kierretty aina vaan tiukempaan, jotta se pysyisi kiinni. Verotusta on ollutkin helppo korottaa, koska samalla nousevat valtion tulot. Sillä veroistahan kustannetaan monenlaista alkoholin aiheuttamien ongelmien hoitoa, aina yksittäisistä poliisihälytyksistä perheväkivallan vuoksi, pitkäaikaisiin hoitolapaikkoihin. Systeemi toimii vähän niin, että isä kurittaa poikaa ja mitä enemmän isä kurittaa, sitä kurittomammaksi poika tulee. Juomat haetaan ihan kiusallaankin rajan takaa. Nyt ollaan tultu tilanteeseen jossa kotimainen oluen tuotanto ei enää kannata, tuote ei käy kaupaksi, mutta se ei johdu asiakkaiden raitistumisesta. Poika on karannut isänsä käsistä. Myymisestä saatava verotulo jää Viroon ja työpaikat alalta katoavat, mutta juomisen aiheuttamat ongelmat ja niiden hoitaminen on edelleen kotimaisen kansantalouden ongelma.

Kuvio on alun perin negatiivinen, sama toistuu usein muutenkin ihmisten välisissä suhteissa, samoja kaavoja toistetaan sukupolvesta toiseen, jos isä hoitaa ongelmatilanteet nyrkillä, ei poikakaan opi puhumaan. Alkossa myydään jotain, mitä ei oikeastaan haluttaisi myydä, seurauksilla joita ei haluttaisi syntyvän.

Vaikka Suomi on pieni ja suhteellisen homogeeninen maa, ihmiset juovat silti täälläkin eri syistä, koska ihmiset ovat ERILAISIA. Siksi en usko että joukkoa erilaisia ihmisiä voi hallita yhdellä ja samanlaisella metodilla. Sen sijaan että tartutaan siihen helpoimmin näkyvään keinoon eli verotukseen, kuritukseen, pitäisi pureutua tässäkin asiassa syvemmälle ja ottaa selvää miksi ihmiset juovat ja miksi juominen riistäytyy käsistä. Hyvällä tavalla juomiseen on vain yksi syy, niin kuin onnelliset perheetkin ovat kaikki samalla tavalla onnellisia. Ongelmalliseen juomiseen on sen sijaan monta syytä, niin kuin on onnettomilla perheilläkin.

Jos ongelmiin nyt tsuumaisi hiukan niin vaikuttaisi olevan niin, että pohjoisilla leveyspiireillä asustelevilla kansoilla on yleensäkin suurempi todennäköisyys sairastua alkoholin liikakäyttöön. Kysymys on ehkä geeneistä, ehkä ilmastosta, mm. auringosta saatavan D- vitamiinin vähäisyydestä, ehkä molemmista. Meillä Suomessa on myös aika ankara ilmapiiri henkisesti. Sodat ovat jättäneet jälkensä ja pieni kansa on oppinut muutenkin taistelemaan hammasta purren. Kova jätkä on äijä ja äijähän ryyppää. Raittiina olemisen sosiaalisesta paineesta on alettu kyllä keskustella, mutta ei vielä läheskään riittävästi. Varmaan tässäkin asiassa syytä olisi lähteä lapsista ja nuorista, puuttua juomisen uhkatekijöihin tarpeeksi varhain. Sen lisäksi meidän KAIKKIEN vastuulla olisi uudenlaisen positiivisemman asenteen kehittäminen selvinpäin elämiseen. Ryyppäämistä ei tarvitse paheksua, mutta ei sitä tarvitse ihaillakaan! Siinä vaiheessa kun suhteessa juomiseen päästään jotenkin edes neutraalille maaperälle ja tajutaan että se on nautintoaine jonka liikakäyttö aiheuttaa ja pahentaa ongelmia, ei ratkaise niitä, ollaan jo pitkällä. Kokonaisen kansan ajaminen yhtenä laumana on mahdoton tehtävä. Vaikken suoria ratkaisuja tiedäkään tähän maamme isoon ongelmaan, uskon että ne tässäkin asiassa löytyisivät yksilöllisemmistä ohjelmista, tutkimalla ja kannustamalla positiivisesti.

 

Mukavaa päivänjatkoa kaikille!

ML