Miksi muuminäyttelyä vartioi panssarivaunu?

Tällainen maalainen kun käy harvoin kaupungissa, moni asia siellä herättää ihmetystä.  Kuten esimerkiksi, miksi rautatientorilla Ateneumin edessä seisoo panssarivaunu?

Tove Janssonin näyttely ei pettänyt. Eniten tykkäsin pienimmistä piirroksista, jotka olivat myös kauniisti esille laitettu. Mitä suuremmiksi ja monumentaalisemmiksi työt kävivät, sitä ulkopuolisemmilta ne tuntuivat. Heräsi siis kysymys, onko henkilökohtainen ja herkkä aina muodoltaan pientä vai voiko se olla myös suurta? Voiko useita metrejä pitkä seinäfresko olla myös herkkä teos? Janssonilla ei ollut. Janssonin freskoista tuli tunne että ne olivat tehdyt ulkopuolisesta paineesta, jotta taiteilija voisi tuntea olevansa oikea taiteilija, arvostettu, varteen otettava, sentään seinäfreskojakin maalannut. En ihmettele miksei Janssonia muisteta freskotaiteilijana.

Ateneumin lippukassan jono antoi myös aihetta sosiologiseen ihmettelyyn. Suurin osa ihmisistä, joista suuri osa oli turisteja, käyttäytyi esimerkillisesti. Vaikka jono ei ollut edes pitkä, silti riitti myös niitä jotka eivät katsoneet sen koskevan heitä, vaan yrittivät toista kautta, eri ovesta, eri luukusta ja joutuivat palaamaan jonoon. Mielenkiintoista oli seurata miten he sen tekivät, toiset kiltisti jonon päähän, toiset vaivihkaa johonkin väliin. Minunkin vierelleni ilmestyi äkkiä ” ystävätär” joka sanaakaan sanomatta hivuttautui eteeni. Kun  ajoin moottoritietä kotiin, tein itsestäni mielenkiintoisen havainnon. Resuisen ja ruosteisen pakettiauton perään en jäänyt ajamaan kahdeksaakymppiä satasen alueella, mutta uudehkon farmari Wolgsvagenin perään jäin, aika pitkäksi aikaa.

Vielä ihmettelin sitäkin, miksi Akateemisessa kirjakaupassa ja Stockmannilla useammalla kassalla ostokset ehdittiin pakata muovikassiin ennen kuin ehdin edes sanoa että minulla on oma kassi mukana. Tämän yhden shoppailun aikana muovikasseja olisi kertynyt jo kymmenkunta, ihan turhaan. Omasta kokemuksesta tiedän, että ei ole suuri vaiva kysyä että tarvitsetko pussia?

Kirjakaupassa ihmettelin taas myös keittokirjojen ylitse kiehuvaa tarjontaa, talouskirjojakin löytyi joka kerroksesta, luontokirjoja ei. Ihmettelin miksi itsekin piilotin kassajonossa rajatiedon lehden Elle decorationin alle ja miksi Oras Tynkkysen Pieni maailman pelastus opas oli -60% alennuksessa mutta Björn Walhroosin Markkinat ja demokratia ei. Maalla asuva myös hätkähtää kun hän ulkomaisia taidelehtiä selatessaan äkkiä huomaa että kolmen metrin päässä, suuren näyteikkunalasin takana alkaa mies kaivaa roskiksesta tyhjiä pulloja. Likainen mies, jolla on likaisessa kassissa tyhjiä pulloja ja tölkkejä. Näyteikkuna meidän välissä sai silloin ihan toisen merkityksen.

Niinpä kostoksi siitä että Oras Tynkkysen maailman pelastusoppi oli jäänyt myymättä, lainaan tähän nyt osan siitä:

Arviolta 850 miljoonaa ihmistä ei saa tarpeeksi ruokaa. Ihmiskunta on kiihdyttänyt eliölajien sukupuuttotahdin ehkä jopa tuhatkertaiseksi. Ihmisiä kidutetaan 150 maassa. Alkoholi tappaa maailmassa vuosittain puolikkaan Suomen verran. Sadat miljoonat naiset kokevat elämänsä aikana lähisuhdeväkivaltaa. Alle kahdella dollarilla päivässä sinnittelee yli kaksi miljardia ihmistä.

Toivoa on:

Ihmiskunta on kokonaisuutena vapaampi ja vauraampi, terveempi ja paremmin koulutettu, rauhanomaisempi ja kansanvaltaisempi kuin 100, 50 tai edes 20 vuotta sitten.Väestönkasvu on hitaampaa, sukupuolten tasa-arvo on edennyt ja otsonikato saatu kuriin.

Oikeastaan voi ajatella, että on vaikeaa olla muuttamatta maailmaa. Teemme jatkuvasti valintoja, jotka omalta pikkiriikkiseltä osaltaan määräävät maailman suuntaa.

Oras Tynkkynen, Pieni maailmanpelastus opas.

ML

 

 

Kuva otettu Ateneumin kolmannesta kerroksesta, huom. tummat pilvet Helsingin ja panssarivaunun yllä.

 

Ihanat illuusiot

”Kuva on illuusio” olen hokenut kursseillani. Maalausta tehdessä illuusioiden luomiseen pyritään usein hyvin tietoisesti.  Valokuvakin on silti sellainen, lyhyt pysäytetty hetki, ilman tuoksua, ääntä tai aikaa. Illuusioita esiintyy myös muilla tavoilla.  Itseasiassa ne taitavat olla tavallisempia kuin todellisuus. Niin, juuri tässä kohtaa alkaa maa omienkin jalkojeni alla liikkua, kuin mannerlaatat kelluisivat liikkuvalla alustalla.

Ajattelen elämääni, kaikkia niitä pieniä asioita joista olen tehnyt elämäni kertomuksen. Kuinka moni niistä on oikeastaan illuusio? Olenko luonut, niin kuin lukki luo verkkoaan, elämää. Miten voisin nähdä niiden illuusioiden läpi? Illuusiosta voi todennäköisesti tulla läpikuultava sillä tavalla että tarttuu sen syntyhetkeen ja siihen motivaatioon mistä se on syntynyt. Illuusio on ehkä maalattu peittämään jotain mikä ei ollut kaunista katsella. Illuusio on ehkä maalattu antamaan merkitystä, selittämään tai auttamaan anteeksi annossa tai unohduksessa.

Illuusio on voinut syntyä ihan viattomasti ja yllättäen, pienenä valkoisena valheena tilanteessa jossa on tarvittu helppoa selitystä, sitten siihen onkin takertunut ja alkanut uskoa itsekin. Illuusioita voi olla pieniä ja positiivisia ja suuria ja painostavia. Niille yhteistä on todellisuudesta harhautuminen. Jos elämässäsi on itseluotu illuusio, se on siellä todennäköisesti hyvästä syystä, jotta elämäsi olisi paremmin hallinnassasi ja tekosi mielekkäämpiä.

Illuusiot voivat kuitenkin syntyä myös toisten ihmisten vaikutuksesta ja olla miltei vaarallisia. Varsinkin lapseen vaikuttaa syvästi se miten toiset, hänelle tärkeät ihmiset häntä kuvailevat; ” oletpa sinä hidas” tai ” sisaresi on paljon etevämpi siinä tai tässä” ” sinusta ei ole siihen tai tähän” tällaisista spontaaneista lauseista voi syntyä illuusio johon lapsi alkaa uskoa. Se voi syntyä ilman sanojakin, ilman että se on totta. Vaaralliseksi se voi kehittyä jos se saa vaikuttaa elämässä liikaa.

Pikku illuusioita voi paukutella puhki helpostikin, mutta suurempien puhkaisemiseen pitää valmistautua. Niitä ei ole helppo nähdäkään koko laajuudessaan, mistä kaikki alkoi ja mihin johti. Puhutaanhan kokonaisista kulissiavioliitoista, illuusion voi ilmeisesti rakentaa myös toisia varten, itsekkäistä lähtökohdista kai silti. Minulle kaupattiin kerran osallisuutta pyramidikauppaketjussa, se oli minusta juuri vaarallisimpia illuusioita, periaate jota muutenkin vastustan, yritetään rakentaa enemmän entistä harvemmille.

Voihan olla ettei sinulla olekaan tapana maalata illuusioita. Olet sellainen (inho)realisti joka aina näkee asiat puhtaassa valossa ja paljaina. Hyväksyt muutokset ja mokat elämässäsi ja otat välittömästi vastuun teoistasi. Silti iloiset pikkuilluusiot voivat myös tasoittaa tietä ja maalata maailmankuvasta vähän helpommin ymmärrettävän, kuin objekti joka voi vääristää kuvaa. Eläessä illuusioiden ihmemaassa saattaa ehkä säästyä pahemmilta hankaumilta ja rakoilta joita karumman tien kulkeminen aiheuttaa, mutta samalla näkökenttä voi kaventua ja maisema muuttua yksitoikkoisemmaksi.

Näkemällä oikeasti ja kuvittelemalla, sekä ymmärtämällä niiden eron, voisi ehkä elää rikkaimman elämän.

 

Ruusunpunaista päivää kaikille!

ML

Elämän tarkoitus

Jos minulta kysyttäisiin juuri nyt mikä on elämän tarkoitus, vastaisin luultavasti että kasvaminen. Elämä on oppimista. Jos oikeasti olisikin näin, miten sitten voisimme parhaiten varmistaa että sitä tapahtuu meissä kaikissa ja mahdollisimman monipuolisesti?

Fyysinen kasvaminenhan on paras lopettaa siinä kahdenkympin nurkilla ja sen jälkeen horisontaalista kasvua lähinnä varoa. Psyykkistä, henkistä kasvua pitäisi sen sijaan osata ruokkia koko ikänsä. Tuon henkisen kasvun suhteen tuntuu olevan niinkin ikävästi, että siellä missä sitä kipeimmin kaivattaisiin, sitä on vaikeinta aikaan saada. Tämä tuntuisi pitävän paikkansa niin eri yksilöiden välillä kuin niiden sisällä. Kaikkein haitallisimpien tapojensa ympärille ihminen on yleensä rakentanut sellaisen määrän puolustusmekanismeja että niille jää suurvaltojen armeijatkin toiseksi. Omia vikojaan ei vaan tahdo millään nähdä puolueettomalla maaperällä ja aseettomana.

Moderni tieto-ja teknologiayhteiskunta vaikuttaa myös meidän ihmisten kasvamiseen yksilöinä ja ihmiskuntana. Puhutaan informaatiokuplasta, siitä että markkinavoimat yhdessä nörttien kanssa ovat luoneet meille laitteet jotka lokeroivat meidät kuluttajatottumustemme mukaisiksi ryhmiksi. Tietotekniikka ja sosiaalinen media rakentavat ympärillemme keinotekoisen todellisuuden joka vastaa ennen kuin kysytään, tekee meistä oletuksia ja tarjoaa ratkaisuja jotka ovat jonkin kaupallisen osapuolen intresseissä. Vapautemme on vaarassa ja miten käy luovuuden jos totumme nielemään valmiiksi pureskeltuja paloja? Miten käy ihmisen kyvyn ajatella jos aikamme täytetään kuva ja informaatioähkyllä ja pintaliito viihteellä?

Kaikki me tiedämme myös että kasvaminen tekee kipeää. Kasvun tieltä täytyy usein raivata esteitä ja sille täytyy tehdä tilaa, heittää havuja. Muutoksia luonnostaan vastustavan ihmisen on usein helpompi piiloutua tekosyiden taakse. Kasvamme myös eri tahtia ja joskus erillemme. Samassa liitossa ja kodissakin elävät ihmiset saattavat kasvaa eri suuntiin, varsinkin jos eivät pidä varaansa. Yhdessä kasvaminen edellyttää että osaa antaa tilaa toisen kasvulle, sitä ei voi pakottaa, tukea kyllä. Voimme vaikuttaa toistemme kasvuolosuhteisiin ja varmistaa että jokainen saa vuorollaan paistatella suosion suuressa auringon paahteessa ja hakeutua viileään varjoon tarpeen tullen.

En usko että ihminen kasvaa kärsimyksestä, ei sen aiheuttamisesta, eikä uhrina. Liian helppokaan elämä ei välttämättä tarjoa optimaalisia kasvuolosuhteita. Kasvamiseen tarvitaan luultavasti sopivasti haasteita, turvallisuutta ja rakkauttakin. Kaikenlaiset ihmiset voivat silti kasvaa, kasvu tapahtuu jokaisen omassa maassa ja omista siemenistä.

Keskeneräisyys meissä aiheuttaa hankausta ja kitkaa jota täydellisessä harmoniassa ei ole. Itsekkyys, ahneus, ilkeys, kateus, kaikki ne negatiiviset ominaisuutemme ovat meitä erottavia tekijöitä, paratiisiin pääsemiseksi ja sovun ja harmonian saavuttamiseksi, niistä on kasvettava irti. Aika suuri elämäntehtävä siinä.

ML 

Henkinen herätyskello

Minulla oli nuorena opiskelukaveri joka pomppasi aina herätyskellon hälytyksestä kuin vieteri laatikosta. Ihailin hänen nopeaa sopeutumistaan hereillä oloon. Itse herään aina hitaasti, kun vähitellen tulen tajuihini haluan käydä läpi unet jotka näin ja miettiä olisiko niissä joku viesti. Sitten muistelen eilistä ja yritän valmistautua tulevaan päivään.

Viimeaikoina olen yrittänyt myös kasvattaa henkistä hereillä oloa. Olen yrittänyt miettiä miten voisin kasvattaa objektiivisuutta ja purkaa ennakkoluuloja ja oletuksia, millaisia valmiita malleja aivoni virkkaavat ajatussilmukoista. Niitä malleja on varmaan ihan liikaa ja alimmat kasvavat jo naavaa.

Suurin hidastetöyssy tällä tiellä taitaa olla laiskuus, onhan se niin paljon helpompaa vaan ajatella niin kuin ennenkin. Se on jopa niin helppoa, että sitä ei edes huomaa tekevänsä. Maailman muuttuessa ympärillä on turvallista pitää kiinni omista ohjeista. Voisi ehkä jopa ajatella niin, että mitä kaoottisempaa elämää ihminen elää, sitä tiukemmin hän pitää kiinni omista uskomuksistaan, säilyttääkseen edes jonkinlaisen järjestyksen elämässään. Tämä voisi olla syy esimerkiksi siihen että ihmiset taistelevat niin kiihkeästi uskontonsa vuoksi, mitä pahemmaksi taistelu yltyy, sitä vaikeampi on luopua taistelun aloittaneista käsityksistä. Toisaalta, mitä rauhallisempaa ja parempaa elämää ihminen elää, sitä joustavampi hän ehkä pystyy olemaan myös henkisesti, hänellä on siihen varaa.

Asenteet myös periytyvät, olen itsekin perinyt paljon. Isäni pitää edelleen huolta siitä että perintö elää ja sellaista auktoriteettiahan on vaikea kyseenalaistaa.

Vaarallisimmat asenne ongelmat ja ajatushomeviljelmät ovat erilaiset pelot ja huolet. Niistä etukäteen murehtiminen on energiasyöppö turhimmasta päästä. Nuo ketkulaiset osaavat myös piiloutua muiden asioiden alle ja taakse. Ne tekevät syntipukeiksi muut ja aiheuttavat paljon surua ja murhetta huhuilullaan, juuri kun muuten olisi niin huoletonta ja kivaa.  Objektiivisuuden kehittäminen voi auttaa näidenkin kavereiden kukistamiseen. Jos elämänsä kykenee näkemään oikeassa mittasuhteessa maailmankaikkeuteen, niin ongelmatkin kutistuvat. Pulmat voi pakata pesupussiin, heittää sekaan armoa tahranpoistoaineeksi ja pestä koko pyykin valtameressä ( Itämerikin käy) avoimen horisontin edessä, tulokseksi saa kutistuneita pikku probleemeja.

Henkinen hereillä olo saattaa myös ajoittain vaatia ikävää omaan peilikuvaansa katsomista, tilanteissa joissa olisi helpompi syyttää ihan toisen näköistä naamaa, eri väristä, kokoista tai eri tavalla ääntelevää. Usein näkemättä jää että jäljet johtavat sylttytehtaalle ja sitä saa mitä tilaa. Siis ennen kuin lataa ja ampuu, pitäisi aina muistaa oma osuutensa asiaan ja toisen osapuolen näkökulma. Jos me tähän pystyisimme, sodathan tulisivat samantien mahdottomiksi. Heti kun nostat oman nyrkkisi hyökkääjää vastaan, olet vajonnut yhtä alas ja menettänyt oikeutesi valittaa toisen käytöksestä.

Henkinen hereillä olo vaatii siis vaivannäköä, mutta se myös palkitsee. Parhaimmillaan näkökyky todella paranee ja takkujen sijaan näkeekin koko kampauksen, tajuaa syitä ja seurauksia, saattaa jopa viisastua, mikä auttaa aina eteenpäin. Omaa osuuttaan tämän elämänpyörän rattaissa ei ehkä voi liiaksi korostaa, mutta ei sitä tarvitse vähätelläkään, ilman sinua olisi minunkin elämäni eri näköinen.

 

Pysytään hereillä!

ML

Muistoja Toholammilta

Isäni vanhemmat asuivat pienessä kauniissa kylässä Keski- Pohjanmaalla Toholammilla Lestijoen varrella. Koska vanhempani olivat muuttaneet Etelä- Suomeen töiden perässä, minulla on Pohjamaalta lähinnä vain kesämuistoja lapsuudesta. Muistan miten ilma oli paitsi puhdas ja raikas, myös täynnä tuoksuja navetasta ja viljapellolta. Isovanhempieni pihassa suhisivat suuret hopeapajut ja takapihalla oli valtava mansikkamaa. Ison navetan takana aukesivat viljapellot joelle asti.

Ihmiset kylässä olivat ahkeria ja vaatimattomia. Ison tuvan pöydän ympärille kokoontui usein väkeä kahvittelemaan, oman suvun lisäksi naapureita ja kylänmiehiä, ovi oli aina auki. Sankaritarinoita kerrottiin työnteosta, metsätöistä ja kiukkuisista sonneista. Joskus lauantai iltaisin saunan jälkeen, kai vähän Koskenkorvankin ansiosta, isoisän muistoja rintamalta ja evakoista, mutta niitä eivät lapset saaneet jäädä kuuntelemaan. Isoisäni oli ankara mies ja kova tekemään töitä. Sotavuosista ja evakkojen majoituksesta oli selvitty työtä tekemällä ja maata raivaamalla. Elämässä ei etsitty onnea tai elämyksiä, päivä oli hyvä kun heinä oli saatu puitua tai lehmä poikimaan. Sauna oli siunaus, siellä on isänikin syntynyt, siellä kylvettiin pois multa ja lanta, sieltä alkoi pyhäpäivä.

Elämä Toholammilla on varmaan muuttunut sitten lapsuusvuosieni, mutta uskon että nuoret siellä edelleen osallistuvat talon töihin ja kasvavat maata arvostaen. Noilla lakeuksilla eletään maasta ja karjasta, nuoret miehet pääsevät poikasina traktorin rattiin ja tytötkin oppivat talon töitä ennen kouluikää. Perheet ovat usein suuria ja sisaruksista opitaan pitämään huolta. Surulliset uutiset ovat viime päivinä kertoneet nuorista kuolon uhreista Toholammin teillä, pienelle kylälle se on suuri suru.

Kasvaa noita kaahari poikia täälläkin, kun kuulen sellaisen rallimiehen pöristelevän ohi, tiedän että aina jonkun elämä on vaarassa. Suomalainen mies kasvaa isiensä tarinoista, haluaa näyttää rohkeutensa, varsinkin kun kaverit on kyydissä. Kunpa me osaisimme kertoa pojillemme, mitä on olla oikeasti rohkea. Se ei ole esiintymistä, näyttämistä eikä yllytystä, se on vastuunkantoa ja taipumattomuutta. Sitä että ymmärtää miten suuri lahja elämä on ja miten kaunista on pystyä antamaan se myös eteenpäin.

 

ML

Vanha kuusi

Kuusen juuressa,

mullassa maassa,

vieressä juuren,

koti on pienten,

eläinten ja sienten,

turvan saavat sieltä, kuusi suojaa pientä.

Vaan mistä saa turvaa kuusi,

kenen olkaan painaa pään,

kuusen latvan piikikkään.

Yksin seisoo kuusi siellä,

metsätiellä,

yksin huojuu kuusen pää,

helmojen alle pienet jää,

ei kerro heille huoliaan,

ei esittele huonoja puoliaan.

Yksin seisoo kuusi siellä,

metsätiellä,
alla elää pieni väki,
oksissa sen kukkuu käki,
vuodet vaihtuu,
kuusi kuihtuu,
käpyjä kasvattaa,

ja sitten aivastaa,

 tsihh !

sinne lensi siemeniä,

tulee talvi, jäätyy maa,

kunnes uusi kevät saa,
uusia kuusia kasvattaa.

 

ML

Menestys vai menetys

Suomenkielen sana menestys eroaa yhdellä kirjaimella sanasta menetys. Ruotsinkielen sana framgång on sille sukua, mutta ruotsiksi menetys on förlust, eli ihan eri sana. Kertooko tämä jotain suomalaisesta kansanluonteesta? Se jolla onni on, se onnen kätkeköön..jne. Tuossa yhteydessä on jotain mielenkiintoista.

Mielestäni menestyminen tämän päivän maailmassa on monimutkainen juttu, määritelmä siitä, mitä on menestyä, pitäisi ehkä päivittää. Menestyneestä henkilöstä tulee ehkä vieläkin useimmille mieleen ensimmäisenä taloudellinen varakkuus. Ihminenhän voi toki menestyä työssään, opinnoissaan, tutkimuksissaan tai vaikka ihmissuhteissaan ihan ilmankin taloudellista varakkuuttakin, nykypäivänä se taitaa olla monen akateemisesti koulutetun kohtalokin. Silti status symboleita kerätään ympärille kertomaan viestiä muille; olen menestynyt. Kalliit autot ja kimaltelevat korut herättävät ihailua. Vai herättävätkö?

Äskettäin uutisoitiin että 85 ihmistä maailmassa omistaa yhtä paljon kuin koko maailman väestön köyhin puolisko eli 3,5 miljardia ihmistä yhteensä. Maailman varallisuus on siis kaikesta päätellen jakautunut varsin epätasaisesti. Silti jaksamme ihailla niitä, jotka kahmivat itselleen muita enemmän. Menestys, framgång on ihmiselle jonkinlainen vietti, jatkuvan kasvun ideologia, jokainen uusi sukupolvi edellistä vauraampi. Koko maapallon mittakaavassa on nyt kuitenkin taidettu tulla sellaiseen taitekohtaan, jossa luonnonvarojen hyödyntäminen ei enää voi jatkua entisellään, roskaamme ja tuhoamme enemmän kuin istutamme ja puhdistamme. Viime aikoina on uutisoitu massiivisista kalakuolemista eri puolilla maailman meriä, myös mehiläisiä kuolee mystisellä tavalla. Meillä ei ole edes tietoa mistä tämä johtuu. Tiedämme vain esim. että Fukushimasta on vuotanut radioaktiivista vettä miljoonia litroja maailman meriin, Kiinassa 60% pohjavedestä on saastunut juomakelvottomaksi ja Tyynellä merellä kelluu maailman suurin roskaläjä, ikuista muoviroskaa, lautta ulottuu Kalifornian rannikolta aina Japaniin asti. Tuo muoviroska pilkkoutuu ainoastaan pienemmiksi partikkeleiksi jolloin se kulkeutuu aina vaan suuremman eläinjoukon vatsaan, kuolettavasti.

Jos katsommekin näiden tietojen varassa menestymistä, sillä tuntuu tosiaan olevan kova hinta; kauniin pallomme monien lajien ja elinkelpoisuuden menetys. On siis todella korkea aika tehdä suunnanmuutos. Itse uskon että sen täytyy tapahtua meissä kaikissa, meidän täytyy päivittää ihanteemme ja myös menestymisen kaava. Mitä kaikkea voisi olla todellista hyvinvointia ihannoiva ja toteuttava menestyminen?

Menestystä sinulle toivottaen

ML