Elämän kevennys ja kutsumaton kuokkavieras

Olen viime aikoina kulkenut otsa rutussa luetellen kaikkia työtehtäviäni, tehtyjä ja tekemättä jättämiäni. Varsinkin noita jälkimmäisiä tuntuu olevan aina ihan liikaa. Vaikka kuinka nousisin viideltä aamulla puuronkeittoon ja yrittäisin tehostaa tekemisiäni, mikään ei tunnu riittävältä, ajatukset harhailevat, sydän pomppii kuin superpallo, paperipinot työpöydällä irvistävät, kalenteri näyttää yleiseltä syyttäjältä ja pesemättömät ikkunat harmaavat maiseman. Meille on muuttanut kutsumaton kuokkavieras, huoli.

Olin nuorempana suhteellisen huoletonta lajia. Lähdin tammikuun pakkasilla lappiin Rätticitikalla ja köröttelin hiihtohissillä elämäni ensimmäiseen mäen laskuun Luosto tunturin jäiselle huipulle, koska olin kuullut että se on hauskaa. No mahalaskua sieltä tietenkin alas tultiin, olisi ehkä kannattanut aloittaa vähän alempaa. Kun ostin ensimmäisen asuntoni, pienen mökin täältä, paikkakunnalta jossa en ollut aikaisemmin edes käynyt, jätin isälleni lapun keittiön pöydälle, hei isä, ostin talon. Pidin itseäni melko rohkeana ja eteenpäin katselevana.

Nyt olen ymmälläni, mitä rohkeudelleni ja näköalalleni on tapahtunut, jotain muutakin kuin likaiset ikkunat. Välissä on elämää parikymmentä vuotta. Tietoisuuteni on laajentunut, maailma on kasvanut, läheisteni määrä on lisääntynyt, osa heistä on kuollut pois, osa on vanhentunut ja heikentynyt. On ollut sairautta, surua ja onnettomuutta. Uutiset maailman epäoikeudenmukaisuudesta, katastrofeista ja hätätiloista ovat päivittäisiä. Uutisia ylipäätään, kysymättä kerrotaan monta kertaa päivässä, kännykkäni jopa hälyttää niiden saapumista. Huolettomuus näissä olosuhteissa tuntuisi jo melkein välinpitämättömyydeltä, holtittomalta mielenhäiriöltä.

Näköalani on huomaamattani kääntynyt edestä taakse, ja sivuille, siinä määrin, että silmäni vääntyvät kohta kieroon. Olen alkanut pälyillä mahdollisesti uhkaavia vaaroja ja tuskitella taakse jäänyttä. Olen alkanut painua kumaraan ja hengästyä kaiken sen raahaamisesta josta haluaisin, voisin, pitäisi, pitää huoli. Eteenpäin kulkeminen on hankalaa takaperin ja jos kokoajan palaa korjaamaan tai tarkistamaan, ei siitä tahdo lopulta tulla yhtään mitään.

Siksi yritän tästä eteenpäin suoristaa selkäni, vetää syvään henkeä, nauttia siitä että lähinäköni on nykyään heikko ja katsella kauemmas eteenpäin. Aion yrittää hyvillä mielin jättää jonkun addressin allekirjoittamatta ja huonon uutisen kuulematta. Vuotakoot kipsisakka altaat ja hoitakoot Amnesty, Unicef, Greenpeace ja mitä niitä nyt onkaan, asiansa muutaman päivän viikossa ihan itsenäisesti, minä aion etsiä ja löytää elämääni enemmän uusia hyviä uutisia ja olla parempaa seuraa ystävillenikin. Haluan keventää elämääni, en ruokavaliotani. Haluan että sydämeni sykkii välillä jostain sellaisestakin josta ei mene otsa ruttuun. Kokeile sinäkin!

 

ML

 

Anna mun kaikki kestää, keramiikka, pellava, kivi 2013 ML

Pariton sukka ja suolaisen elämän synteesi

Moni meistä etsii itsestään, sitä kadonnutta palaa, puuttuvaa kulmaa, paritonta sukkaa, jotain selittävää tekijää. Jokainen ihminen on mysteeri. Kun pieni ihminen syntyy, jotain on jo valmiina, jotain kasvaa ja kehittyy, jotain ehkä katoaa ja unohtuu. Tekeekö eläminen ihmiselle hyvää?

Jalostaako kärsimys? Vahvistaako henkiinjääminen? Jokainen joka on menettänyt jonkun hyvin rakkaan nuorena, tietää miltä kuolevaisena eläminen tuntuu. Miten suuri on se metsä johon voimme eksyä, miten syvä on se meri jonka pinnalla purjehdimme tai miten polttava on se aurinko jonka säteitä palvomme.

Ihminen luo elämäänsä edellään, kylvää ja niittää, eikä silti tunnista leipää omakseen.

Ihminen ei näe sitä, mihin ei uskalla katsoa, eikä siksi näe itseään.

Nuori ihminen on uhmakas, täynnä tulevan sadon korjuuta, kevätviljaa ja siemenperunoita. Keski- iässä ihminen talttuu, kuin suitsista vedettäisiin tai kuoppaan ajettaisiin. Katsoo taakseen, katuu ja kiittää, katsoo eteensä, pelkää ja pakenee tai sitten vaan reippaasti kantaa kuoret kompostiin ja keittää perunat, heittää homeiset ja madonsyömät marjat pois ja keittää lopusta makean hillon.

Vanhana ihminen arvostaa lasta, ymmärtää aikuista ja jos hyvin käy, niin kuolee kiittäen.

Meistä jokainen on jonkun toisen puuttuva kulma, kadonnut pala tai pariton sukka.

Meistä jokainen voisi olla toiselle aamuaurinko, lämmin kylpy tai suolainen leipä.

ML

Ikääntymisen vaikeudesta

Ensimmäisistä koulu vuosistani en muista paljon. Mitään opittua tuskin ollenkaan. Muistan että ekaluokan opettajattarellani oli erityisen kauniit kädet. Ei, ne eivät olleet nuoret ja virheettömät, päinvastoin, ne olivat aika vanhat, täynnä pisamia ja ohuita juonteita. Minusta ne olivat kuin vanha kartta tai silkkiperhosen kotelo, jotenkin kiehtovalla tavalla täynnä elämää, mutta samalla hauraat ja herkät.

Siitä lähtien olen aina silloin tällöin katsellut käsiäni sillä silmällä, miten ne vanhenevat, näkyykö se jo? Tässä voi olla jotakin lohdullista meille nykyajan ihmisille, jotka useimmiten yritämme uida vastavirtaan, ajan kulkua ja sen merkkejä vastustaen. Kulttuurimme arvostaa nuoruuden kauneutta ja voimaa, vitaalisuutta ja suorituskykyä. Vanheneva ihminen pelkää sen katoamisen merkitsevän arvonsa katoamista, näkymättömäksi tulemista.

Ajatellaan vaahteran lehteä, miten se silmusta kasvaa lehdeksi, kukoistaa ja putoaa maahan. Maassa se haurastuu ja maatuu pois. Mikä on vanhan lehden arvo tai suorituskyky? Luonto ei kysele sellaisia. Lehti on elänyt elämänsä, täyttänyt tehtävänsä.. Ennen puusta irtoamistaan se siirtää lehtivihreänsä takaisin puun runkoon, säilöön tuleville lehtisukupolville. Maatuessaan se vielä lannoittaa maan uudelle kasvulle.

Jos osaan elää niin kuin tuo vaahteran lehti, olen elämääni hyvin tyytyväinen.
ML

Saako elämästä nauttia?

Oletko sinä joskus katunut nuorena tekemiäsi valintoja? No, niin kukapa ei olisi. Sanonnan mukaan ihminen tekee ensimmäiset 30 vuotta virheitä ja yrittää sitten loppuelämänsä korjata niitä. Vaikka tilanne ei nyt ihan noin paha olisikaan, niin moni silti huokaa vanhempana että jospa vain olisin silloin nuorena tiennyt sen mitä nyt tiedän. Sehän on paradoksi, ei sitä voi tietää, jos ei ole elänyt niin kuin on elänyt.

 

Rakkaus, tuo kaiken elämän suola ja sokeri, alkuvoima, ei ole meille ihmisille ihan ongelmaton asia. Ihminen on niin paksu nippu erilaisia tunteita, viettejä ja tarpeita. Ihmisen alkuhistoriassa lisääntymisen biologia näytteli suurempaa roolia, kumpaakin sukupuolta tarvittiin jälkikasvun aikaansaamiseksi ja sen hengissä pitämiseksi. Tämä nykyinen elämänmenohan mahdollistaa monella tavalla ihmiselle aika paljon huolettomamman tyylin. Vanhempia ei välttämättä tarvitse edes olla kahta kappaletta, eikä heidän tarvitse olla eri sukupuoltakaan, muuta kuin tietysti ihan siinä alkuvaiheessa. Tästä johtuen kaikenlaisille nautinnoille ja vieteille on helpompi antaa periksi.  Ja ohboy, niillehän sitten annetaan. Ristiriitaa syntyykin sitten kun yhden nautinnot ovat eturistiriidassa toisen kanssa. Luin äskettäin Hesarista että intohimoinen rakastuminen ei kuulemma psykiatri Matti O. Huttusen mukaan kestä kuin kolme kuukautta plus miinus kolme viikkoa. Sen jälkeen aletaankin polskia kiusausten ja uskollisuus vaatimusten ristiaallokossa. Ihminen on ajautunut mahdottomaan tilanteeseen jos on tullut rakastumisen tuottamalle dopamiinihormonille riippuvaiseksi.

No ongelmia tuottaa kai eniten se, että nykyään ihminen haluaa kaiken ja mieluiten heti. Hormonitoiminta on todennäköisesti luotu elämän jatkumiselle välttämättömien toimintojen aikaansaamiseksi, ei leikkikaluksi tai nautintoaineeksi. Väärin käytettynä sillä on haitallisia sivuvaikutuksia.

Nykyihmistä ajaa aika pitkälti erilaiset nautinnot. Niistä suurimpana tietysti syöminen ja seksuaalisuus, mutta lista on pitkä. Kuka saa kiksejä mistäkin, ruumiinsa tai henkensä piiskaamisesta, uhkarohkeudesta, urheilusta tai luomisen tuskasta. Koska elämän alus lipuu eteenpäin ja päätesatama päivä päivältä lähestyy, ihminen hätääntyy, mitä kaikkea pitäisi olla, maistaa tai haistaa, kokea ja osata. Aina löytyy joku joka on kokenut suurempaa ja paremmin. Ei ihme että joillakin koneisto ylikuumenee tai saattaa lakata kokonaan toimimasta, mikään ei enää tunnu miltään. Varmaa on ainakin se, että kenenkään ei pitäisi pakkosyöttää noita ”nautintoaineita” toiselle. Niin huonosti kuin se markkinataloudessa onnistuukin. Nimittäin vanha totuus, vähemmän on enemmän, toimii luultavasti tässäkin asiassa, ihminen voi olla täysin tyytyväinen elämäänsä vaikkei koekaan tantraseksiä tai syö champanja aamiaisia. Luultavasti kysymys on enemmän sisäisestä kyvystä nähdä kuin ulkoisesta tarjonnasta. Siitä johtuen että aistimme ovat erilaisia ja toimivat hyvin eritavoilla, olisin taipuvainen uskomaan, että siinä missä yksi ihminen voi nähdä huikaisevan mielenkiintoisen maailman omalla takapihallaan, toinen ei sitä huomaa, vaikka matkustaisi maailman toiselle laidalle. Aistit on vain pidettävä auki.

 Voisi olla hyvä suojella ainakin lapsia ja  nuoria, vaikutteille alttiimpia ihmisiä, pieni niukkuus voi yllättäen ollakin paljon terveellisempää kuin ylenpalttinen ahmiminen, eikä ole hyvä siirtää omia riippuvuussuhteita lapsiin, joilla on vielä luonnollinen suhde kaikkiin elämän nautintoihin.

Elämä on kakku, sen päällä voi olla kermaa ja kirsikoita, toiset nuolevat vain päältä, toiset puraisevat, toiset eivät uskalla maistaakaan ja toiset ahmivat ihan liikaa, kaikilla on omat seurauksensa.

 

Nautinnollista päivänjatkoa!

 

ML

Alkoholinverotus ja negatiivinen kannustaminen

Suomessa on perinteisesti ollut tiukka alkoholiverotus. Pullon korkkia on kierretty aina vaan tiukempaan, jotta se pysyisi kiinni. Verotusta on ollutkin helppo korottaa, koska samalla nousevat valtion tulot. Sillä veroistahan kustannetaan monenlaista alkoholin aiheuttamien ongelmien hoitoa, aina yksittäisistä poliisihälytyksistä perheväkivallan vuoksi, pitkäaikaisiin hoitolapaikkoihin. Systeemi toimii vähän niin, että isä kurittaa poikaa ja mitä enemmän isä kurittaa, sitä kurittomammaksi poika tulee. Juomat haetaan ihan kiusallaankin rajan takaa. Nyt ollaan tultu tilanteeseen jossa kotimainen oluen tuotanto ei enää kannata, tuote ei käy kaupaksi, mutta se ei johdu asiakkaiden raitistumisesta. Poika on karannut isänsä käsistä. Myymisestä saatava verotulo jää Viroon ja työpaikat alalta katoavat, mutta juomisen aiheuttamat ongelmat ja niiden hoitaminen on edelleen kotimaisen kansantalouden ongelma.

Kuvio on alun perin negatiivinen, sama toistuu usein muutenkin ihmisten välisissä suhteissa, samoja kaavoja toistetaan sukupolvesta toiseen, jos isä hoitaa ongelmatilanteet nyrkillä, ei poikakaan opi puhumaan. Alkossa myydään jotain, mitä ei oikeastaan haluttaisi myydä, seurauksilla joita ei haluttaisi syntyvän.

Vaikka Suomi on pieni ja suhteellisen homogeeninen maa, ihmiset juovat silti täälläkin eri syistä, koska ihmiset ovat ERILAISIA. Siksi en usko että joukkoa erilaisia ihmisiä voi hallita yhdellä ja samanlaisella metodilla. Sen sijaan että tartutaan siihen helpoimmin näkyvään keinoon eli verotukseen, kuritukseen, pitäisi pureutua tässäkin asiassa syvemmälle ja ottaa selvää miksi ihmiset juovat ja miksi juominen riistäytyy käsistä. Hyvällä tavalla juomiseen on vain yksi syy, niin kuin onnelliset perheetkin ovat kaikki samalla tavalla onnellisia. Ongelmalliseen juomiseen on sen sijaan monta syytä, niin kuin on onnettomilla perheilläkin.

Jos ongelmiin nyt tsuumaisi hiukan niin vaikuttaisi olevan niin, että pohjoisilla leveyspiireillä asustelevilla kansoilla on yleensäkin suurempi todennäköisyys sairastua alkoholin liikakäyttöön. Kysymys on ehkä geeneistä, ehkä ilmastosta, mm. auringosta saatavan D- vitamiinin vähäisyydestä, ehkä molemmista. Meillä Suomessa on myös aika ankara ilmapiiri henkisesti. Sodat ovat jättäneet jälkensä ja pieni kansa on oppinut muutenkin taistelemaan hammasta purren. Kova jätkä on äijä ja äijähän ryyppää. Raittiina olemisen sosiaalisesta paineesta on alettu kyllä keskustella, mutta ei vielä läheskään riittävästi. Varmaan tässäkin asiassa syytä olisi lähteä lapsista ja nuorista, puuttua juomisen uhkatekijöihin tarpeeksi varhain. Sen lisäksi meidän KAIKKIEN vastuulla olisi uudenlaisen positiivisemman asenteen kehittäminen selvinpäin elämiseen. Ryyppäämistä ei tarvitse paheksua, mutta ei sitä tarvitse ihaillakaan! Siinä vaiheessa kun suhteessa juomiseen päästään jotenkin edes neutraalille maaperälle ja tajutaan että se on nautintoaine jonka liikakäyttö aiheuttaa ja pahentaa ongelmia, ei ratkaise niitä, ollaan jo pitkällä. Kokonaisen kansan ajaminen yhtenä laumana on mahdoton tehtävä. Vaikken suoria ratkaisuja tiedäkään tähän maamme isoon ongelmaan, uskon että ne tässäkin asiassa löytyisivät yksilöllisemmistä ohjelmista, tutkimalla ja kannustamalla positiivisesti.

 

Mukavaa päivänjatkoa kaikille!

ML

 

Lahja kaukaisesta maasta

Joaquim herää kukon kiekaisuun aikaisin aamulla Maputon rantabulevardilla sijaitsevassa entisessä loistohotellissa Mosambikissa. Hotellin loisto on enää aavemainen muisto rikkaiden valkoisten juhlista ajalta, jolloin portugalilaiset rakensivat tämän suuren hotellin paratiisiksi itselleen, Intian valtameren aurinkoiselle rannalle, pääkaupunki Maputon laidalle. Nykyään lähes raunioksi luhistunutta rakennusta asuttaa monta köyhää mosambikilaista perhettä. Joaquimin perhe on yksi niistä. Joaquimin molemmat enot kuolivat sisällissodassa 1989, vuotta ennen kuin rauha ja demokratia saatiin vihdoin palautettua, isä kuoli vuonna 2000 riehuneessa hirmumyrskyssä, samassa jossa hänen setänsä Alberto loukkaantui. Alberto on nyt perheen ainoa elättäjä, perheen, johon kuuluu Joaquimin lisäksi hänen äitinsä ja sisaruksensa Luìsa, Armando ja Samora. Joaquim on 14 vuotias.

Lapset haluaisivat käydä koulua, mutta Alberto ei enää pysty valmistamaan banaanilaatikoita entiseen tahtiin, hänen toinen jalkansa on jouduttu amputoimaan ja näkö on hyvin huono. Jos Alberto saisi hankittua silmälasit, se helpottaisi puusepän työssä ja lisäisi perheen tuloja. Joaquim auttaa setäänsä tämän pienellä verstaalla läheisellä sivukadulla. Setä valmistaa yksinkertaisia puulaatikoita huonolaatuisista leimupuun osista. Hän myy niitä kadulla banaaniviljelijöille hyvin halpaan hintaan. Joaquim syö aamupalaksi cashew pähkinöitä ja lähtee setänsä mukaan töihin. Tänään setä on äreä ja väsynyt, hän komentaa Joaquimia työhön ja asettuu itse ”myyntipaikalleen” verstaansa eteen, johon aamupäivästä lankeaa vielä kevyt varjo suojaamaan kuuminmalta auringon paahteelta. Joaquim etsii laatikoihin tarvittavia kuorilautoja, mutta löytää pienen huoneen pölyisestä nurkasta lyhyitä lautoja jotka ovat ihan oikeaa puuta, akaasiaa, palmyrapalmua, jopa pala eeben puuta! Sedän on täytynyt kerätä ne talteen hirmumyrskyjen aikaan, kun suuri tulva uitti Maputon rantaan kaikenlaista rikkoutunutta. Joaquim innostuu, hän pyörittelee puita käsissään, silittelee niiden hienoja syitä, tarkastelee värien kirjoa ja tunnustelee niiden painoa. Nämä ovat oikeata puuta, josta voisi rakentaa jotain kaunista. Kun Alberto iltapäivällä nukahtaa, Joaquimilla on suunnitelma valmis, hän on jo banaanilaatikoita naputtaessaan piirtänyt mielessään kauniimpia korurasioita joita koskaan kukaan on valmistanut.

Kun illalla muut istuvat ulos laskevan auringon valoon ja seurustelevat tapansa mukaan naapureidensa ja ystäviensä kanssa, Joaquim livahtaa setänsä verstaalle. Öljylampun valossa hän sahaa ja hioo, tarkastelee työtään kuin vain jäljestään tarkka ammattilainen tekee ja kokoaa ensimmäisen pienen laatikkonsa. Kotiin palattuaan äiti toruu häntä, ”missä olet kuljeksinut näin pitkään, huomenna on työpäivä!” Mutta Joaquim nukahtaa tyytyväisempänä kuin pitkään aikaan.

Näin kuluu päiviä ja Joaquimin salainen projekti edistyy. Kunnes eräänä aamuna kun setä Alberto taas asettuu myyntipaikalleen kadulle, Joaquim lisää myytävien banaanilaatikoiden viereen, sedän heikomman silmän puolelle, vielä kolme kaunista korulipasta. Jännityksellä hän yrittää seurata kadun tapahtumia työnsä äärestä. Ihmiset kulkevat ohi omissa askareissaan, lapset juoksevat ja autoilijat soittavat torviaan, Maputo on täynnä elämää. Setä myy muutaman banaanilaatikon, mutta kukaan ei huomaa maassa olevia pieniä korulippaita, kunnes katua astelee valkoinen mies, hattu päässään ja kiikarit kaulassaan. Olalla roikkuvasta kameralaukusta Joaquim päättelee miehen olevan turisti jostain pohjoisesta maasta. Mies pysähtyy Alberton banaanilaatikoiden eteen, mutta tarttuukin yllättäen yhteen Joaquimin rasioista. Onneksi Alberto on nukahtanut, Joaquim syöksyy ulos juuri parahiksi vastaamaan miehen kysymykseen, mitä laatikko maksaa. Mies kääntelee rasiaa kädessään, silittelee sen sileäksi hiottua kantta, johon Joaquim on sahannut ja upottanut pienet koristepalaset akaasiaa ja palmyrapalmua. Muuten rasia on tehty eebenpuusta, sen kulmat on hiottu pyöreiksi etteivät ne tuntuisi ikävän teräviltä kädessä ja sen pinta on vahattu ja kiillotettu, puun syyt näkyvät kannessa kauniisti. Saranoiksi Joaquim on upottanut pienet naulat. Mies vaikuttaa tyytyväiseltä, kehuu työtä muutamalla sanalla portugaliksi ja kaivaa rahat taskustaan. Joaquim kiittää ja mies työntää rasian kameralaukkuunsa.

Kun Joaquim avaa metical seteli käärön, hänen eebenpuun värisille kasvoilleen leviää hymy. Setä Alberto tulee saamaan silmälasit, äidille hän ostaa uuden kanan ja rahaa jää vielä tuoreeseen kalaan ja äyriäisiin ainakin kahdeksi viikoksi koko perheelle.

Tuo rasia on nyt minun. Sain sen valkoiselta mieheltä, ystävältäni, joka palasi matkaltaan Afrikasta. Rasia on ihmeellinen, kun sen kannen avaa, se alkaa kertoa tarinoita, niin kuin tämänkin kertomuksen Joaquimista.

 

Mukavaa päivänjatkoa kaikille!

ML

 

 

Kultaisen nuoruuden kaveri

Jos sinä kuulut niihin jotka tuntevat itsensä vähän kauniimmaksi, rohkeammaksi ja…täydellisemmäksi sen oikean auton ratissa, niin haluan vain kertoa, niin minäkin. Minulle se auto on Citroèn 2CV eli Rätticitikka. Tuo auto oli haaveeni lapsesta lähtien, luonnollisesti koska sehän on kuin minä; pyöreä muodoiltaan, yksinkertainen tekniikaltaan ja rakenteeltaan, hidas ja jotenkin hassulla tavalla lapsellinen, mutta myös sympaattinen, taloudellinen ja yllättävän toimiva.

Kutsuin ensimmäistä Sätkääni (niin kuin piireissä sitä kutsutaan) Jaffaksi, koska se oli pyöreä ja kirkkaan oranssi kuin appelsiini. Sen luokse oli aina helppo löytää suurilla parkkipaikoilla, aerodynaamisesti muotoiltujen metallinharmaiden autojen rivistöistä. Kun Jaffan ruostumista ei voinut enää pysäyttää, löysin uudenman, Tulisuudelman. Se oli pyöreä ja punainen kuin suukkoon puserrettu suu.

Sain ajaa Sätkää ensimmäiset 15 ajokortinhaltija vuottani. Kurvailin Killan mukana euroopan kapeita teitä kesäisin ja tupeksin liikenteen tukkona suomalaisilla teillä talvisin. Kun kehräsimme pienten kylien ja kaupunkien läpi rättäriretkueemme kanssa, kukaan ei ollut kateellinen eikä pahansuopa meitä kohtaan. Rättäri killan ystäviä oli maailma täynnä ja sen periaatetta- Ystävän etu menee oman edun edelle, noudatettiin jokapuolella.  Lapset juoksivat iloisina perässämme nauraen ja vilkuttaen, kuin sirkus olisi tullut kaupunkiin. Suomessa tosin sattui muutaman kerran, että tuo outo auto herätti huomiota väärällä hetkellä. Kerran Keravan Taidemuseon parkkipaikalla joku ilkeämielinen oli kaatanut pakkasnestettä bensatankkiin, sillä seurauksella että bensa sakkaantui muutaman kilometrin päässä kotimatkalla ja tukki koneen. Kyydin kotiin sai kyllä yleensä kun nosti peukalon pystyyn, silloinhan elettiin vielä esihistoriallista aikaa ennen kännyköitä. Toinen tapaus sattui eräänä aamuna Espoossa, olin säikähtää suolapatsaaksi kun kouluun lähtiessäni näin missä rakas ystäväni oli. Se keikkui kahden puun välissä, etu- ja takapää ILMASSA kuin jättikokoinen punainen omena!

Andrè- Gustave Citroen oli mies joka keksi Rätticitikan vuonna 1919. Sen syntyhistoriasta on luotu lukemattomia toinen toistaan hurmaavampia legendoja, mm. että Andrè halusi luoda ranskalaiselle maalaisväestölle taloudellisen auton jolla saattoi kuljettaa lehmän tai korillisen raakoja kananmunia kynnetyn pellon poikki ilman että yksikään muna meni rikki. ( Siitä erinomainen jousitus ja pehmeä kyyti) Minä kuljetin sillä monet kerrat autollisen lapsia, ilman että yksikään meni rikki.

Rätticitikassa oli tietysti aika raikas ilmanvaihto talvisin, vaikka käytin sodanaikaista miesten lammasturkkia se ei estänyt jääpuikkojen muodostumista nenänpieliin. Kesällä sensijaan autossa saattoi vaikka nukkua, kääriä rättikaton auki ja katsella öistä tähtitaivasta. (Paitsi sinä eräänä yönä eräällä keski-eurooppalaisella leirintäalueella kun olin parkkeerannut muurahaispesään.) Meidät oli luotu toisillemme.

Niin kuin kaikki hyvä loppuu aikanaan, tämäkin satu loppui ympäristön painostuksesta. Jouduin vaihtamaan rakkaani turvatyynyihin ja abs- jarruihin. Ilmeisesti kun kuski pehmenee, niin pellin täytyy koventua. Silti joka kerta kun kuulen tuon tutun kehräyksen, ah, niin sydämeni lyö muutaman ylinmääräisen tahdin kaipauksesta.

 

Ajelkaa varovasti siellä!

ML