Janis Joplin ja kiusaajien logiikka

Katselin juuri dokkarin yhdestä nuoruuteni ikonista Janis Joplinista. Hän oli yksi musiikkimaailman edellä kävijöistä ja esitaistelijoista, oman tiensä kulkija, jonka traaginen elämä päättyi huumeiden yliannostukseen 27 vuotiaana, vuonna 1970 Californiassa. Janis Joplin oli erilainen nuori, joka ei täyttänyt keskiverto High schoolilaisen mittoja ulkoisesti tai sisäisesti, hänestä tuli koulukiusaajien riistaa. Kiusaajat seurasivat häntä vielä koulun jälkeenkin, he särkivät hänen sydämensä ja itsetuntonsa, siitä hän ei koskaan, yrityksistään huolimatta onnistunut parantumaan.

Kiusaajien logiikka on erikoinen ja useinmiten se toimii juuri näin. Joukolla valitaan joku tarpeeksi erilainen roskakoriksi, johon voidaan deletoida kaikki se, mistä itse halutaan päästä eroon, pelot, epävarmuus ja suorituspaineet. Tätä logiikkaa käyttävät sellaiset ihmiset jotka eivät syystä tai toisesta osaa käsitellä omia ongelmiaan ja heikkouksiaan ja tämän logiikan mukaan niistä pääsee eroon kun kiusattu musertuu kiusaamisen alle. Vastaavaa logiikkaa löytyy eläinmaailmasta, jossa esim. poikueen heikoimmat hylätään jotta vahvemmilla olisi selviytymisen mahdollisuudet. Eläinmaailmassa tämä logiikka saattaa olla lajin selviytymisen kannalta tarpeellinen, ihmisten maailmassa se on primitiivinen jäänne joka estää inhimillisen kulttuurin kehittymistä.

Tämä on se sama logiikka jonka mukaan kouluissa, työpaikoilla tai esim. sosiaalisessa mediassa enemmistön edustaja, joukon jäsen, syrjii sitä joka on väärän värinen, väärää uskontoa edustava, väärää sukupuolta tai seksuaalista suuntautumista edustava. Tämä logiikka on aina vaivannut minua, olisihan inhimillisesti ottaen ymmärrettävämpää, että kiusaaja kävisi hyökkäykseen niitä tahoja vastaan, jotka ongelmia aiheuttavat, niitä vallanhaltijoita ja käyttäjiä vastaan, jotka toimillaan aiheuttavat sen, että ihmiset joutuvat pakenemaan henkensä edestä, kerjäämään tai selviytymään elämästään ilman alkeellisintakaan koulutusta. Sen sijaan, että kiusaajat yrittäisivät estää näitä vääryyksiä tapahtumasta, he käyvät näiden uhrien kimppuun. Tämä kiusaajien logiikka ei korjaa vääriä rakenteita, vaan vahvistaa niitä ja toimii sillä tavoin myös omaa etuaan vastaan, tekee maailmasta entistä raaemman ja kylmemmän paikan. Viime aikoina esimerkkejä tästä kiusaamisesta on nähty jopa aikuisen pilkkana lapsia kohtaan. Jos on pakko kiusata, kiusatkaa edes itseänne isompia ja vahvempia, ei heikompia ja pienempiä.

Olen silti iloinen että Janis Joplin pääsi Otis Reddingin keikalle ja esiintymään itse, hän sai kokea myös sen, että on olemassa muitakin erilaisia, vahvoja sellaisia, selviytyneitä. Vaikka Janis ei selviytynyt, toivon että tarina hänen elämästään muistuttaisi meitä siitä, että luovuus, hyvät ideat ja uudet keksinnöt syntyvät siellä, missä kukoistaa erilaisuus ja monipuolisuus, kaikki se, mikä tekee meistä ihmisiä.

ML

Taiteen mysteeri

Ideoiden taimilaatikoita kouliessani mietiskelen usein, onko tämä nyt yleisöni miellyttämistä, kalastelenko tykkäämistä ja kannustusta vai yritänkö oikeasti tehdä työtä alani ammattilaisena, jotain sellaista josta kriitikkokin voisi syttyä. Niin paljon kuin arvostankin niitä alan ammattilaisia jotka valitsevat tuon jälkimmäisen vaihtoehdon, minulle taiteen tekeminen ei ole älyllistä uuden etsimistä tai tekniikoiden kehittämistä, minulle kaikki tekeminen lähtee elämästäni ja niistä kokemuksista joita se eteeni tuo. Satun olemaan hyvinkin tunteilla kulkeva olento, yritän kyllä analysoida niitä, mutta niiden valtaan joutumista en pysty estämään. Se näkyy väistämättä myös työssäni. Lisäksi olen parantumaton, krooninen romantikko.

Asiahan on luultavasti niin, että jokaisella alalla on pioneerinsä, he jotka ovat edellä aikaansa ja raivaavat tietä muille. Suuri yleisö ei vaan aina tajua kaikkea aikansa taidetta, en itsekään. Se, kuka sellaiseksi ennustajaksi osoittautuu, on myös kysymys johon vain aika voi vastata. Siksi uskon että on paras seurata sydäntään. Sillä kaiken taiteen ja varmasti myös tieteen, tekemiseen sisältyy mysteeri, sellainen suuri mysteeri johon ihmisellä ei ole käyttöohjeita. Tiedättehän, hittikappaleihin ei ole reseptiä, ei myöskään hittimaalaukseen tai hittiarkkitehtuuriin. Henki joko on päällä tai sitten se ei ole. Vaikka kuinka olisit säätänyt kaikki detaljit viimeisen päälle, kokonaisuudesta voi silti tulla hengetön, jättää kylmäksi, siinä ei vaan ollut sitä jotain ja mitä se jotain on, se on mysteeri.

Taiteen tekemiseen voi siis olla monia motiiveja ja God knows siihen on monia metodeja. Ihmiset ovat loputtoman luovia mitä tulee taiteella elämiseen, sillä Suomen kokoisessa maassa on hyvin vähän omalla taiteellaan eläviä, johonkin suuntaan kompromisseja yleensä aina joutuu tekemään ja luovuutta joutuu käyttämään myös talouden hoidossa. Siksi olen vakuuttunut siitä, että ne jotka sitä muutamaa nuoruuden hullua vuotta pitemmälle tekevät, ovat kutsumusammatissaan, sellaisen intohimon läpivalaisemia etteivät kykene lopettamaan. Itse tunnistan tuon intohimon, olen valmis kutsumaan sitä rakkaudeksi, romantikko kun olen. Teen työtäni rakkaudesta siihen. Rakastun yleensä jokaiseen työhöni, vaikka toisten kohdalla se voi kuihtua pois nopeasti tai muuttua viha-rakkaussuhteeksi. Luovun yleensä töistäni kivuttomasti koska ajatukset ovat jo seuraavassa työssä. Joskus saattaa silti iskeä haikeus, sellainen tunne joka lapsiaan maailmalle lähettävällä vanhemmalla varmasti on, lapsihan on osa vanhempaansa.

Taideteoksessa itsensä, arvomaailmansa, tunne-elämänsä ja taitonsa tekee näkyväksi. Se voi olla hyvinkin tuskallista ja turhauttavaa, mutta myös palkitsevaa jos se synnyttää vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa. Taiteen tekeminen on kommunikaatiota, sillä on oma kieli, joka voi olla täysin vierasta mongerrusta yhdelle, mutta päivänselvää tai koskettavaa toiselle. Mysteeri ei aukea kaikille samalla tavalla, mysteeri puhuttelee niitä jotka ovat sille valmiita. Siksi on aivan turha ihmetellä miksei kontaktia synny kaikkien taideteosten kanssa. Syyt voivat olla joko ihan fysiologiset, silmiemme ja aivojemme rakenne ja kuvanlukutaito ovat meillä kaikilla ihan erilaiset tai sitten ne voivat olla psyykkisiä eroja, mehän olemme kokemuksemme.

Itse yritän yleensä sitoa työtäni omiin arvoihini ja tehdä jotain, jolla voisi tuottaa jotain hyvää jollekin, vaikka miten pientä tai vähäistä. Se ei tietenkään tarkoita, että töiden silti pitäisi aina olla positiivisia, johonkin tärkeään asiaan kantaa ottaminen ei aina esiinny ilosanomana. Pyrkimys hyvään, vaikka jonkun vaikean asian kautta, on minulle silti tärkeää, koska taistelen jatkuvasti konkreettisesti mahdollisuuksista tehdä työtäni, mitä järkeä olisi taistella jonkun sellaisen puolesta joka tekisi maailmasta entistä kurjemman loukon. Toinen tärkeä pointti on kiitollisuus jota saan tuntea siitä mahdollisuudesta että saan tehdä työtäni, sekin velvoittaa jakamaan hyvää.

Galleria Karaija jota olen saanut kunnian luotsata pian kuuden vuoden ajan, täyttää tänä kesänä pyöreitä vuosia. Karaijan avasi Raija Toivonen- Kalsola kesällä 1996, 20 vuotta sitten. Juhlimme kypsään ikään varttunutta galleriaa tänä kesänä Juhlakesänäyttelyllä ja toivotan teidät kaikki jo nyt tervetulleiksi! Lisää informaatiota on tulossa myöhemmin.

Karaijan, sen kaikkien ystävien, taiteilijoiden, yleisön ja itsenikin puolesta toivon hartaasti että taiteen tekeminen ja siitä nauttiminen tulee jatkossakin tekemään hyvää meille kaikille. Ja vielä erityisesti Karaijan kyseessä ollen, myös suomalaiselle luonnolle.

ML

www.karaija.com

Toinen tilaisuus

Pieni autoni alkoi kerran tanssia jäisellä tiellä, se pyöri vinhasti piruetteja ja teki minusta kuljettajan sijasta matkustajan. Kolisevassa kyydissä aika tuntui erilaiselta, samaan aikaan nopealta ja hitaalta, ehdin ajatella että en pysty tekemään mitään, olen taivaan isän kämmenellä. Kova kolina kaikkosi kun kulkupelini löysi lopulta suuren liikennemerkin ojasta, merkki joka oli seissyt kahdella terästolpalla taittui ja kaatui autoni päälle. Tuli täydellinen hiljaisuus ja hento valkoinen höyhen leijaili kojelautani päälle. Sain oven auki ja nousin toteamaan, että ainoa ehjä paikka autossa oli siinä kohdassa jossa olin istunut. Moottori oli tullut ulos etupäästä ja takapääkin oli ihan lytyssä. En löytänyt itsestäni mitään vikaa.

Shokki tuli kotona ja kädet alkoivat täristä. Suurin tunne oli kuitenkin kiitollisuus siitä, että olin elossa. Olin saanut toisen tilaisuuden. Se tuntui luottamuksen osoitukselta, halusin olla sen arvoinen.

Toisetkin ovat kokeneet samaa, yksi heistä on Pekka Hyysalo jonka haastattelun katselin juuri Inhimillisessä tekijässä. Pekalle oli sattunut onnettomuus josta hän oli saanut aivovamman. Sisukkaan taistelun ansiosta hän istui nyt kuitenkin televisio studiossa perheensä kanssa kertomassa siitä.

Kukaan meistähän ei voi itse päättää ensimmäisestä elämästään tai siltä se ainakin näyttää tämän tietoisuuden valossa. Mutta kun saa tuollaisen toisen tilaisuuden, niin elämää ei enää pidä itsestään selvyytenä. Kiitollisuus saa tajuamaan lahjan arvon.

Pekka Hyysalo ei jäänyt murehtimaan mitä kaikkea hän oli menettänyt, vaan keskittyi siihen, mitä kaikkea voisi vielä tehdä. Hänelle elämä ei näytä entistä vajavaisemmalta, vaan entistä kirkkaammalta ja arvokkaammalta. Hän osaa arvostaa joka ikistä tuoksua, makua tai kokemusta entistä enemmän, ja murehtii turhista vähemmän. Pekka Hyysalolle perheen tuki oli olennaisen tärkeä ja sitä hän haluaa antaa myös muille vastaavien kokemusten edessä. Hän on löytänyt elämälleen tarkoituksen ja toteuttaa sitä.

Me ihmiset hyvinvointivaltioissa valitamme ja masennumme, meillä on kaikkea ja mikään ei tunnu miltään. Tunnetta ei tule käskystä eikä kiitollisuuskaan ole helppoa. Useimpien asioiden arvon ymmärtää vasta kun ne menettää. Toisen tilaisuuden voi saada syövästä parantumalla, eron jälkeen uuden rakkauden löytämällä, ammattia vaihtamalla tai vaikka turvapaikan saamalla. Elämässä ei  ole kysymys sen maksimoimisesta, siitä, että jossakin on jotain vielä enemmän ja parempaa, joku vielä kauniimpi ja rikkaampi, jotain vielä maukkaampaa tai ainutlaatuisempaa. Elämässä on kyse elämästä, siitä että olet juuri sinä ja juuri siinä. Ei ole kysymys maailmasta ympärilläsi vaan sinusta ja tahdostasi. Tahdotko ottaa loppuelämäsi ja rakastaa sitä myötä- ja vastamäessä? Tahdotko nähdä sen kauneuden vai rumuuden? Tahdotko elää hyvän elämän?

Kun jonain päivänä vedän sen viimeisen hengenvedon, en usko että mietin sitä, mitä olen saanut tai jäänyt paitsi, vaan sitä mitä olen antanut, mitä olen oppinut ja millaisen se on minusta tehnyt. Haluan käyttää toisen tilaisuuden hyvin.

Mukavaa viikonalkua kaikille!

ML

Saska Saarikosken analyysi ja epäonnistumisen taito

Kuka nyt epäonnistumisia viitsisi muistella, omiaan, saatika toisten. Totuus taitaa kuitenkin olla, että juuri niissä piilee sellaisia kultajyviä jotka kannattaa kaivaa esiin ja istuttaa uuteen multaan. Väitän että epäonnistumiset kasvattavat meitä enemmän kuin onnistumiset ikinä. Onnistumisia toki tarvitaan, muutenhan kukaan ei jaksaisi yrittää ja epäonnistua.

Epäonnistumisten arvon voi nähdä jo siinä, mitä omista kokemuksistasi sellaisiksi koet ja miksi? Kokemukset voivat hyvinkin ajan mittaan muuttaa luonnettaan tai vähintäänkin niihin johtaneet syyt tai valinnat muuttua ajan antamalla viisaudella toisennäköisiksi. Usein tuomitsemme myös itsemme ja tekomme näkemättä koko kuvaa tilanteesta. Jotkut epäonnistumiseni ovat palaneet verkkokalvolleni tai pistäneet rintaani, vaikka ajan antaman armon silmin nähtynä eteeni onkin avautunut paljon laajempi maisema tilanteesta, olen ymmärtänyt tekooni johtaneet syyt ja ympäristön vaikutuksen. Joskus rehellisyyteen pääseminenkin vaatii aikaa, koska ihmisellä on ikävä kyllä taipumusta selittää asiat itselleen paremmin nieltäviksi suupaloiksi ja silloin todellinen motiivi voi jäädä itseltäkin tiedostamatta.

Saska Saarikoski kirjoitti kolumnissaan siitä miten politiikka on rikki. Kaikkien aikojen huonoimmaksi tituleerattu hallitus vaihdettiin toiseen, jota on jo kilvan kritisoitu epäonnistumisesta. Saarikosken tekemän ministerihaastattelun ja analyysin mukaan ’olemme keskellä pirullisia ongelmia, joihin ei ole olemassa absoluuttisia oikeita ratkaisuja’. Globalisaatio, digitalisoituminen, taloustilanne ja Eurooppaa kohdannut siirtolaisten liike, ovat muuttaneet olosuhteita ratkaisevasti. Poliitikoilla ei ole enää samaa valtaa kuin ennen, mutta täysi vastuu ja syyllisyys. Uusiin ongelmiin on löydettävä ihan uudenlaisia ratkaisuja ja uuden etsiminen tapahtuu useinmiten yrityksen ja erehdyksen kautta. Kansalaisten silmissä se voi näyttää myös epävarmuudelta ja päättämättömyydeltä. Uuteen elämäämme yhteisen pallon pinnalla on todennäköisesti etsittävä ihan uudenlaisia tapoja hoitaa yhteisiä ja yhteiskunnallisia asioita. Se vaatii vanhasta luopumista ja uskallusta. Esimerkkinä Viro, jossa moniin meillä vakiintuneihin byrokratian malleihin ei koskaan ehditty kiintyä, siksi siellä on myös rohkeammin osattu tarttua uusiin malleihin.

Epäonnistumista ei saa pelätä, koska ilman sitä ei voi kasvaa ja muuttua. Vaikeina aikoina on kansa kuitenkin aina odottanut pelastajaa, vahvaa johtajaa joka tietäisi mitä tehdä. Juuri tämä on ollut se vaarallisin vaihtoehto, sillä pelastajia on kyllä ilmaantunut, sellaisia kuten Lenin tai Hitler tai muutama muu, oman ideologiansa sokaisema. On niitä tässä meidänkin ajassa. Monimutkaisen elämän edessä ei ole olemassa yksinkertaisia ratkaisuja. Pelot ja uhkakuvat ovat usein amorfisia ja abstrakteja, vaikeita hahmottaa ja niin ovat niiden ratkaisutkin. Oikeiksi osoittautuvat ratkaisut taas harvoin ovat kovin yksinkertaisia tyyliin, rajat kiinni tai ihmisoikeudet eivät kuulu kaikille. Oikeat vastaukset vaativat etsimistä, yritystä ja erehdystä, keskustelua  ja mahdollisimman monen näkökulman näkemistä.

Mitä omiin epäonnistumisiini tulee, niin niistä olen oppinut ainakin seuraavat 5 tapaa millä jotain saa menemään vikaan:

1       1. Et ole itsellesi tosi. Teet jotain, mikä on omaa sisintäsi vastaan, jotain mikä ei ole sinulle     luonteenomaista. Teet sellaista mikä on toiveitasi ja tavoitteitasi vastaan. Et ole rehellinen itsellesi.

      2.  Et ole tosi muille. Teet jotain vain toisten odotusten ( tai kuvittelemiesi odotusten) vuoksi. Et ole rehellinen muille. Annat muiden yllyttää tai ylipuhua sinut.

      3.  Turha hötkyily. Teet päätöksiä ja valintoja puutteellisen tiedon heikossa valossa, liian nopeasti ja hätiköiden.

      4.Liian pitkä jahkailu. Annat tilaisuutesi porskuttaa ohitsesi sitä käyttämättä. Et kuuntele intuitiotasi tai luota kokemuksen antamaan vaistoosi. Tarvitset uskallusta ja rohkeutta.

       5. Viimeisenä vielä asia jota voisi kutsua nöyryydeksi, sitkeydeksi, peräänantamattomuudeksi. Sanotaan että kaikkein pimeintä on juuri hetkeä ennen auringon nousua. Nainen kantaa lasta 9 kuukautta ja hetket juuri ennen onnen täyttymystä, ovat prosessin pahimmat, synnytyksen tuskat. Pitkän yrittämisen viimeiset pimeät, jolloin voimat ovat vähimmillään ja usko eniten koetuksella, ovat monen onnistumisen hauta. Kun sen kuopan ylikin vielä jaksaa, aukeaakin uusi horisontti ja toivon valo.

 Joten jaksetaan ja uskalletaan epäonnistua edelleen, tuomitaan vähän vähemmän ja keskustellaan vähän enemmän!

ML

Maassaolijat ja maahantulijat

Kun turvapaikanhakija näkee linja-auton ikkunasta ensimmäisen kerran suomalaisia, hän näkee kaksi erilaista ryhmää; toisen värikkään ja iloisen joukon jonka kylteissä lukee: Welcome, ja toisen mustiin pukeutuneen vihaisen joukon, jonka kylteissä lukee: Go home.

Sallinette tähän väliin vähän värioppia. Perusvärit keltainen, punainen ja sininen, niiden välivärit oranssi, violetti ja vihreä sekä kaikki niistä sekoitettava lähes mittaamaton määrä sävyjä,on aina ollut kiehtova osa ihmisen kulttuurihistoriaa. Jo tuhansia vuosia sitten on ihminen eripuolella maailmaa todennut värien erilaiset aallonpituudet, niiden erilaiset vahvuudet ja tehnyt johtopäätöksiä värien vaikutuksesta ihmiseen. Jo nämä hyvin vanhat teoriat toteavat, että tasapainoon päästäkseen ihminen tarvitsee erilaisia värejä, erilaisia vahvuuksia. Väreihin suhtautuminen vaihtelee suuresti sekä yksilöiden välillä, että niiden sisällä, elämäntilanteiden ja vaikka vuodenaikojenkin mukaan. Väreillä on hyvää tekevä vaikutus.

Musta ei ole väri, musta on kaikkien värien sammutettu sekoitus. Värit tarvitsevat valoa näkyäkseen, musta on musta valossakin. Musta on urbaani suojaväri, se ei paljasta mitään, se ei ilmaise mitään, sitä ei voi kritisoida. Mustalla ei ole heikkouksia, koska sillä ei ole luonnetta. Musta on pimeyden väri, kuin kameran linssi, jossa on suojus päällä. Mustiin pukeutuneet mielenosoittajat ovat kuin Erakkorapuja jotka kaivautuvat hiekkaan nahkaansa luomaan, he kauhovat enemmän hiekkaa päälleen ja heitä lähestyvää on vastassa vain terävät sakset. Nämä ”mustat” ihmiset vihaavat mustia ihmisiä. He pelkäävät kaikkea sitä mitä eivät ole itse, kaikkea sitä mikä on tarpeeksi erilaista. Näiden ihmisten taustalta löytyy tragedioita, koulukiusaamista, oppimisvaikeuksia, päihdeongelmia. Heidän keltainen aurinkonsa on sammunut, punainen tulensa on jäähtynyt ja sininen puhtautensa on likaantunut. Musta on myös surun ja menetysten väri, mustiin pukeutuneet mielenosoittajat ovat haudanneet vihreän toivonsa, oranssin lähimmäisen rakkautensa ja violetin luovuutensa. He ovat jatkuvalla puolustuskannalla koska kokevat olevansa uhreja, heillä on mustat vaatteet koska niissä ei lika näy.

Palataan turvapaikanhakijaan, hän on juuri tehnyt tuhansien kilometrien hengenvaarallisen matkan pelkän toivon varassa. Tuhotun kotinsa naapurimaahan jäi vielä suurempi joukko läheisiä, naapureita ja sukulaisia, koska he eivät kyenneet lähtemään. Hän katselee näitä kahta mieltään osoittavaa joukkoa lasin takaa ja ajattelee, I have seen it all. Olen nähnyt sen kaiken, se alkoi mielenosoituksina, yltyi vähitellen väkivaltaiseksi kunnes riistäytyi lopulta aseelliseksi taisteluksi joka tuhosi kaiken ja jolle ei näy loppua. Turvapaikanhakija tietää että tuolla lasin takana kysymys ei ole hänestä, vaan noista ihmisistä itsestään, heidän omasta maastaan ja kyvystään elää siellä yhdessä.

ML

Pakkojen Suomi

Suomessa on pakkoruotsi, pakkolait ja pakkotoimenpiteet pakolaisten auttamiseksi. Miksi meillä on tällainen ainutlaatuinen tapa kuvata positiivista pyrkimystä noin negatiivisesti, onko ihan pakko?

Pakkoterminologian alta paljastuu vastustus, muutenhan pakkoa ei tarvittaisi. Ruotsinkieltä vastustetaan, demokraattisesti valitun hallituksen toimia vastustetaan, sotaa ja hätää pakenevia ihmisiä vastustetaan. Some on mahdollistanut loppumattomat mahdollisuudet vastustaa milloin mitäkin asiaa. Tietenkin asioihin liittyy aina ongelmia ja useampia näkökulmia, mutta voitaisiinko vähitellen siirtyä tästä kulttuurista eteenpäin, jossa ajetaan ensin sataa päin seinää ja aloitetaan sitten vasta neuvottelemaan törmäyksen jo tapahduttua?

Suomessa on puhuttu paljon huonosta johtamiskulttuurista ja ylhäältäpäin pelolla johtamisesta. Ilmeisesti tämän vastapainoksi on syntynyt pakkopuhe. Meillä on vielä matkaa ruotsalaistyyppiseen konsensuskeskusteluun, jossa eri osapuolet sitoutetaan päätöksien toimeenpanoon, tuomalla aidosti esiin kaikkien näkökulmat. Meidän kulttuurillamme on varmasti pitkät historialliset juuret ajoissa, jolloin meitä johdettiin vahvemmista naapurivaltioista. Huonolla itsetunnolla ja vastaan änkyröimisellä on luultavasti juuret tuossa samassa maassa. Ilmiöönhän kuuluu se ikuisesti vastaanpanevien joukko, jonka elämäntehtävä tuntuu ikuisesti olevan oppositiossa, silloinkin kun heidän edustajansa pääsee hallitukseen ( perussuomalaiset) he eroavat mieluummin puolueesta kuin kantavat vastuuta. Tämä osoittanee miten paljon helpompaa vastustaminen on kuin vastuunkantaminen. Vaikeiden päätösten tekeminen harvoin on yksimielistä eikä tulevaisuuteen ole helppo nähdä.

Malttamattomana ihmisenä näen tuon vastustamisen kulttuurin turhaa aikaa ja energiaa vieväksi, se pitäisi säästää tilanteisiin jossa sitä todella tarvitaan. Molemmat osapuolet, vastustajat ja vastuunkantajat voisivat sensijaan lähestyä toisiaan jo ennen yhteentörmäystä. Suomen suurinpiin kuuluneen vientiyrityksen Stora Enson entinen toimitusjohtaja Jouko Karvinen haluaisi ottaa mukaan päätöksen tekoon nuoria ja maahanmuuttajia. Hänen mukaansa johtoryhmät koostuvat kokeneista johtajista jotka katsovat tulevaisuuteen peruutuspeilin kautta. He eivät osaa kysyä oikeita ja ”tyhmiäkin” kysymyksiä. Kokemuksen ja kokemattomuuden yhdistäminen on se juttu, hän kertoo.

Tätä dialogiahan on jo peräänkuulutettu. Mitä suurempia muutoksia elämme ja mitä turvattomammaksi itsemme tunnemme, sitä helpompihan on turvautua vain vanhaan ja turvalliseksi koettuun. Teknologian kehittyessä ja maailman yhdentyessä, nuo vanhat mallit vain tuskin enää toimivat. Vahvan johtajan etsimisen sijaan, meidän tulisikin luultavasti kääntää katseemme rohkeasti tulevaan ja ottaa mukaan päätöksen tekoon ne ihmiset joille tulevaisuus on oikeasti henkilökohtainen intressi. Samoin kun globalisaation edetessä kulttuurit väistämättä näyttävät sekoittuvan ja meidän tulisi kuunnella niitä tulevaisuuden suomalaisia, joilla on ihan toisenlaiset lähtökohdat kuin Suomessa syntyneillä. Siis se hattuja ja helmoja itselleen askarrellut Ku Klux Klaani mieskin pitäisi ottaa mukaan Suomi brändäysryhmään, hänelle pitäisi kertoa mikä on Suomen vientikaupan osuus taloudessamme ja hänet pitäisi tutustuttaa muista kulttuureista tuleviin osaajiin, sillä oma-aloitteisuuttahan hän on osoittanut ja halua vaikuttaa. Hänet olisi saatava ottamaan aidosti vastuuta teoistaan.

Kokemustakin tarvitaan, mutta nopean teknologisen kehityksen myötä vauhti on niin hurjaa että muutosvastarinta on hukkaan heitettyä energiaa. Väistämättömän vastustaminen on paitsi turhaa, myös tyhmää. Suomi ei voi elää omassa hiidenkivikuopassaan, vaan täsmälleen samalla kaltevalla pallon pinnalla kuin muutkin kansat. Pallon ydin on yhteinen. Vastustamisen sijaan voitaisiinkin keskittyä näkemään se positiivinen joka muutoksessa aina on ja tarttua siihen. Jos halutaan päästä eteenpäin täytyy ottaa tukeva etukeno ja kulkea valoa kohti.

Valoisaa päivänjatkoa!

ML

Kyllä nyt hävettää

Luin juuri terapeutti ja teologi Tommy Hellstenin ajatuksia häpeästä. Hänen mukaansa yksinäisyys yhteiskunnassamme lisääntyy, koska emme enää uskalla näyttää heikkouttamme toisillemme emmekä tarvita toisiamme. Emme näe arvoa omassa inhimillisyydessämme vaan pelkäämme sitä ja kiellämme sen.

Kauniiden ja rohkeiden maailmassa jokaisella on rakennekynnet ja irtoripset, sekä proteiinilisillä pumpatut lihakset. Kauniiden ja rohkeiden maailmassa ei ole niin väliä onko kauneus aitoa. Kun sen ulkoisen kauneuden rakentamisesta on tullut niin tärkeää, ei aikaa tai energiaa enää jää rakentaa sisäistä kauneutta. Onko sillä niin väliäkään, kun ei kukaan ehdi tai jaksa kiinnostua siitä kuitenkaan. Nopeat syövät hitaat ja hidasta on enää syöminen.

Minun ikäpolveni ihminen katselee kummissaan nuoria tosi tv:ssä, eikö niitä yhtään hävetä? Myötähäpeäni on kasvanut jo niin suureksi, että en pysty noita ohjelmia edes katsomaan. Noiden nuorten on elettävä tuon kanssa koko elämänsä, jokaisen uuden ihmisen tavatessaan, jokaista uutta työpaikkaa hakiessaan, lastensa vanhempina. Maailma on verkossa, jokainen moka ja itsensä paljastus säilyy siellä ikuisesti.

Minä olen aina tuntenut häpeää helposti, olen aina tuntenut, liiankin paljon. Kun täytin seitsemän vuotta, äitini leikkasi syntymäpäiväkakustani ensin palan mummille. Minä onneton olin jostain oppinut että syntymäpäiväsankari saa ensimmäisen palan ja ilmoitin siitä. Tarvittiin vain yksi katse äidiltä ja minä olin tukehtua häpeääni. Muistan tuon häpeän edelleen, neljänkymmenen vuoden jälkeen. Suhteeni häpeään on toki muuttunut iän myötä. Siinä missä sen oikean pojan tapaaminen väärissä vaatteissa saattoi olla melkein maailmanloppu nuorena, kannan kehoni ja vaatteeni nykyään paljon rennommin. Häpeää voi silti edelleen tuntea niin että tuntee tukehtuvansa. Joskus siihen voi riittää vain muutama varomaton sana facebookissa.

Häpeä on omituinen tunne, koska se voi sekä kutistaa ihmistä, että olla ihmisyyden kannalta olennaisen tärkeä. Ilman kykyä häpeään, ihmisestähän tulee luultavasti täysin häikäilemätön ja hän kadottaa kykynsä ottaa vastuuta teoistaan. Kadottaa mahdollisuutensa katumukseen. Ihminen joka on tullut nähdyksi ja rakastetuksi on oppinut elämään häpeänsä kanssa, on oppinut eron häpeällisten tekojensa ja itsensä välillä. Virheistään huolimatta häntä on rakastettu. Jos tätä ei opi lapsena, jää tuo häpeä muistuttamaan ihmistä heikkoudesta ja epäonnistumisesta. Aikojen kuluessa ihmisellä on ollut varmasti monia tapoja torjua tuota mitättömäksi tekevää häpeäänsä. Kuninkailla hoveissa on ollut narreja naurattamassa ja työpaikoilla kiusattuja helpottamassa toisten tunteita riittämättömyydestä. Yksi vastenmielinen ilmiö on television mokaus ja nolausohjelmat, heikoimmat lenkit. Kaikki ne tarjoavat kollektiivisen mahdollisuuden siirtää oma häpeän tunteensa toiseen ihmiseen, tuntea paremmuutta.

Parhaiten ihminen oppii elämään häpeänsä kanssa rakastamalla, itseään ja muita. Vahva ihminen ei tunne tarvetta nauraa heikommilleen tai erilaisille kuin itse on. Vahvan ihmisen ei tarvitse myöskään pelätä erilaisuutta. Maailman ääriliikkeet syntyvät heikkoudesta, nurkkaan ajetun kokemuksesta. Toisen heikkous synnyttää vihaa toisessa itsensä heikoksi tuntevassa, mahdollisuuden siirtää oma huonommuuden tunteensa toiseen joka on vielä surkeampi. Vahvalla ihmisellä on terve luottamus elämään, että elämä kantaa ja rakkaus voittaa, vaikeistakin ajoista ja ilmiöistä huolimatta. Vahvalla ihmisellä on varaa auttaa.

Toivon että nuo nuorten tosi tv ohjelmat ovat myös positiivinen merkki sellaisen rakkauden lisääntymisestä jossa ihminen uskaltaa myös mokata ja paljastaa itsensä. Ja toivon myös että rakkauteen olisi myös maailmanlaajuisesti paremmin varaa ja resursseja.

ML